— Epäiletkö rehellisyyttäni, koska näytät tulevan niin pahoillesi? Ei, Helvi, minä olen Herran kasvojen edessä asiata harkinnut. Näetkö, minä en nyt voi selittää tarkemmin; mutta ehkä kuitenkin ymmärrät tarpeeksi, jos sanon, että lähdön mahdollisuutta ajatellessani vaikuttimeni eivät olleet puhtaat. Kentiesi minulta vaaditaan enemmän uljuutta jäädessäni kotiin… Eikä missään tapauksessa viallinen uhri kelpaa Herralle. Minä en olisi lähtenyt läheskään yksinomaan alttiista rakkaudesta Herraan Jeesukseen.
— Sinä puhut arvoituksissa, — kuiskasi Helvi, mutta puna kohosi hänen poskillensa.
— Ehkä pian tulee aika, jolloin voin puhua suoraan. Onhan pääasia kumminkin, että tiedän pyrkiväni ehdottomasti käymään Herran tietä, ja siitä iloitset kanssani — eikö niin, Helvi?
— Niin, — vastasi hän hiljaa, silmät luotuina alas.
Mitä heitä sitte kohtasi kävellessä, sen Helvi näki kuin unessa, ja seuraavasta keskustelustansa Ension kanssa hän ei kotiin tultua muuta muistanut, kuin että oli ollut puhetta pohjoismaisesta kristillisestä ylioppilaskokouksesta, johon Ension teki mieli kesällä ottaa osaa. Hänen ajatuksensa ja tunteensa olivat kummallisessa sekasorrossa. Yksi asia hänelle vaan oli selvä: Ensio ei koskaan ollut lähtevä lähetysmaille!
Hänen unelmansa olivat siis auttamatta murskatut, kaunis tuulentupa poltettu tuhaksi. Oi, miksi niin täytyi käydä? Miksi ei Jumala rakkaudessansa suonut hänen toiveittensa toteutua, kun se olisi ollut niin ihanaa?
"Joka aamu on armo uus;
pois siis pelko jo kerran!
Koetustenkin ankaruus
vaan on armoa Herran…"
Ne säkeet sisar Sannin laulukirjasta muistuivat hänen mieleensä kuin vastauksena. Oli sitäpaitsi jotakin hänen omassa sydämessänsäkin, joka kuiskaili lohdutusta ja onnea ja sai hänet hymyilemään kyynelten takaa…
Ensio sanoi, että jos hän olisi lähetyssaarnaajaksi ruvennut, hän ei olisi tehnyt sitä yksin Jeesuksen tähden. Minkä vuoksi siis? Hän kertoi jäävänsä kotiin, koska luuli sen Herran tahdoksi, estelemättä, kävi kuinka kävi, vaikka se ehkä tuntuisi vielä raskaammalta kuin lähteminen… Mitä tämä voi merkitä?
Helvi ei oikein rohjennut itsellensäkään tunnustaa sitä selitystä, jonka hänen mielikuvituksensa loi. Mutta eikö kuitenkin täytynyt olla niin? Ensio oli taistellut kahden valintamahdollisuuden välillä: toisaalle kutsui rakkaus isänmaahan ja luultu Jumalan tahto, toisaalle — rakkaus lapsuudenystävään, Helviin, joka oli päättänyt antautua lähetyssaarnaajaksi… Jos hän jäi kotiin, menetti hän ehkä jälkimmäisen…