Ei, ei, tuhat kertaa ei! Helvi oli antanut sydämensä Ensiolle, ja se oli ijäti oleva hänen. Ennen jääköön kaikki muu, rakkaimmatkin suunnitelmat ja ajatukset! Ensio ei ollut kadottava mitään Herran tietä kulkiessansa, ei mitään kaikista toiveistansa. Helviltä Herra mieluummin sai ottaa pois kalliin työalan; ja hän, joka otti, voi antaa paljon enemmänkin takaisin…
Niin, niin, "koetustenkin ankaruus oli armoa Herran". Sillä olihan ihanaa tämäkin… oi, sanomattoman ihanaa…
Ennen iltaa Helvi jo oli tottunut siihen ajatukseen, että hän jäisikin ainiaaksi kotimaahansa. Mielikuvitus alkoi täyttä vauhtia rakennella uusia tuulentupia entisten tuhasta, tutumpia ja lämpöisempiä hienojen, kirkkaitten utulinnojen sijalle. Niistä muodostui pieni, punaiseksi maalattu pappila sisäjärven rannalle koivujen siimekseen. Se oli oleva heidän onnensa koti, heidän rakkautensa rauhaisa sopukka, hänen ja Ension. Heidän rukouksensa ja työnsä oli sen ympärille luova kultaisia viljavainioita, luonnon ja hengen rikkaita laihoja. Siellä sai Helvi kulkea Ension rinnalla kodin hyvänä hengettärenä, köyhien auttajana, sairasten vaalijana, Herran armosanoman saattajana kaipaaville sydämille. Kumpi osa oli onnellisempi, tämä vai tuo toinen? Eikö tämä sisältänyt kaikkea sitä, mikä entisissä unelmissa oli ihaninta, mutta vapautti suurimmista uhrauksista, vaikeimmista kärsimyksistä ja eron katkeruudesta?
Kun hänen työnsä Saukkolassa menestyi ja rukouksensa kantoi hedelmiä, oli hän tosin käsittänyt sen rohkaisevaksi lähtöviittaukseksi Herralta. Mutta paljon paremminhan se sopi valmistukseksi tähän…
Sisar Sannin arvelu oli siis kuitenkin näyttäytyvä oikeaksi. Helvi tuli vähän hämilleen sitä ajatellessaan. Vaan eihän se hänen syynsä ollut, sillä "ihminen päättää, Jumala säätää". Ja mitä kaikki toverit sanoisivat? Sama sekin, sillä eihän Helvi saanut olla riippuvainen heidän arvostelustansa. Kyllä he sitäpaitsi ymmärtäisivätkin hänen asemansa, siitä hän oli varma. Nuo rakkaat tytöt — oikein hänen oli ikävä heitä. Kunhan vaan työ joutuisi hyvään alkuun, että ehtisi taas heitäkin tapaamaan!
Jo toisena aamuna, palatessaan ensimmäisiltä koulutunneiltansa, Helvi kohtasi kadulla Katri Dahlbergin, joka tulla tohisti kädet täynnä ryynipusseja ja maustetötteröitä. Kaukaa hän kädellänsä viitaten tervehti ja luokse päästyänsä syleili Helviä keskellä katua, iloisena, kun pitkän ajan perästä odottamatta sai hänet nähdä. Katrin pyynnöstä Helvi mielellänsä kääntyi hänen kanssansa kävelemään. Hän oli toveri, jonka ystävällisyys ei koskaan ollut muuttunut, vaikka he olivatkin kehittyneet aivan eri suuntiin ja joutuneet eri aloille.
— Nyt minä heti käytän hyväkseni tilaisuutta, — sanoi Helvi, johon Katrin vilkkaus vastustamattomasti tarttui, — ole sinä paikallislehteni ja ala kertoa, mitä täällä on tapahtunut ollessani poissa!
— Älä sellaista pyydä! Juuri tulin niin iloiseksi, ja nyt tahdot minua laittamaan mieleni apeaksi taas.
— Ymmärrän, mitä tarkoitat. Ei, Katri, ei niistä asioista; olen kylliksi lukenut sanomalehdistä ja kuullut kotona. Tovereista haluaisin jotakin tietää.
Katri jo nauroi jälleen: — Vai niin, vai heistä. Ja minulla pitäisi kaikki olla kuin viidellä sormellani! Olenko minä sellainen juorujen juoksija?