— Sinä liikut paljon ja kuulet enemmän kuin moni muu.
— Ehkä kyllä. Mutta kenestä nyt sitte kertoisin? Ilmin kanssa olet varmaan ollut kirjevaihdossa ja tiedät hänestä ja hänen hengenheimolaisistansa ainakin yhtä paljon kuin minä. Ylioppilas-ystäviäsi en muita tunnekaan, paitsi Saimin — jos kihlattuja enää siihen joukkoon lasketaan. Niin, Saimi; hän kulkee kalpeana ja pää kallellaan. Varmaankin hän ikävöi sulhastansa, joka on lukukauden alusta asti ollut sijaisopettajana jossakin yhteiskoulussa, Kotkassa tai Haminassa tai en muista missä. — Ester Klingenströmillä on pieni tyttö, muutaman päivän vanha.
— Millainenhan Esterin avioliitto muuten lienee? Kerrottiin paljon ikävää luutnantti Klingenströmistä, kun he menivät kihloihin.
— Hän onkin inhottava mies. Kun Kerttu Kohonen ja Tyyne Hellman eräänä yönä palasivat tanssiaisista, oli hän hoiperrellut kadulla ja yrittänyt heitä kohti, mutta kääntyi joutuisasti pois, kun taisi päihtyneenäkin sentään tuntea heidät. Kyllä Ester parka kuuluu kauppojansa katuvan. Mutta päältä ei mitään huomaisi, sillä hieno ja komea hän on yhä, ja vielä muutama kuukausi sitte hän liehui ylinnä kaikissa kemuissa.
Helvi huokasi. Oli sitä maailmassa surkeutta monenlaista, sekä avointa että kauniiseen kuoreen kätkettyä. Ehkeivät yöpuoli ja päiväpuoli sittekään olleet niin aivan eri käsitteitä. Yöllä voivat tähdet kirkkaina tuikkia, ja päivänpaisteessa varjojen vastakohta vielä synkempänä ilmenee…
— Kuinka Leima menestyy teatterissa? — kysyi hän hetken kuluttua, ajatuksen lentäessä Esterin kouluaikaiseen sivutoveriin ja hyvään ystävään.
— Mainiosti! Ei hän tosin vielä ole mitään vaikeampia osia saanut, mutta arvellaan hänellä olevan paljo taipumusta näyttämölle, ja jotenkin kaunis hän myöskin on maalattuna. Se on tyttö, joka ei suruista tiedä! Kyllä hän nyt lienee oikealla alallansa, sillä aina hänet näkee ihan huimana ilosta. Sittepä hänen ympärillänsä hyöriikin kymmenkunta hakkailijaa sen yhden sijasta, jonka hän Saimin tähden kadotti.
Eipä tainnut Leimankaan elämä sentään pelkkää iloa olla, kuten Katri arveli. Joka olisi sillä hetkellä kurkistanut hänen kamariinsa, olisi nähnyt hänen puoleksi puettuna, hiukset epäjärjestyksessä, rajusti itkevän maalipönttöjen keskellä peilin edessä. Koko aamun hän oli koettanut, mutta muoto ei ottanut muuttuakseen sellaiseksi kuin hän olisi tahtonut. Se toveri, jonka kanssa hänen piti kreikkalaisnaisena esiintyä, oli häntä paljon kauniimpi, oli, oli, sitä ei voinut auttaa… Ja hän itki kahta kiihkeämmin. Surunsa kullakin!…
Mutta Helvi jätti Katrin hyvästi ja kääntyi kotiin alakuloisin mielin, melkein pahalla omallatunnolla. Miksi hän rupesikin kyselemään noista tovereista, jotka turhuuden markkinoilla viettivät päivänkorennon elämää. Olisi hänellä ollut parempaakin puhumista Katrin kanssa, ja nyt hän vaan oli houkutellut hänet kertomaan kaikenlaista ikävää. Jumalan kiitos siitä, että kuitenkin löytyi niin paljo muuta maailmassa, puhdasta ja jaloa, joka pimeyttä valaisi, hyvää ja hyödyllistä, jolle kannatti elää! Voi, jospa kaikki ihmiset olisivat sen käsittäneet, Leimakin ja Ester parka!
Helvi huomasi pian, kuinka rikas ala koulutyökin oli, ja hänen entinen vastenmielisyytensä sitä kohtaan katosi aivan, kun hän viikon verran oli katsellut pikku oppilaittensa viattomia, kirkkaita silmiä ja kuunnellut heidän herttaisia, lapsellisia vastauksiansa. Kohta hän ei enää tietänyt, mikä toimiala häntä eniten viehätti, lähetystyö ja sairaanhoitoko vai opetus koulussa vai kotiaskareet hänen mielikuvituksensa rakentamassa maalaispappilassa. Parasta olikin, ettei valinta hänestä itsestänsä riippunut.