— "Valitse, Herra, mulle paras tie, en itse oikein valita mä saata —"
hyräili Helvi. Mutta se eheyden ja ehdottoman antautumisen tunne, joka Saukkolassa oli hänelle rauhan suonut, oli kuitenkin nyt taas kadonnut. Helvi tunsi itsensä lakkaamatta vuoroin hyvin onnelliseksi, vuoroin hyvin levottomaksi.
Toisena lauvantai-iltana hänen tulonsa jälkeen oli naisylioppilaitten raamatunlukupiireillä kuukausikokouksensa, ja sinne Helvi päätti mennä, tavataksensa kaikki lähimmät ystävänsä samalla kertaa. Sitä ennen hän kuitenkin toivoi ehtivänsä käydä diakonissalaitoksella. Hän arvasi, että johtajatar ja sisaret halusivat kuulla, kuinka hän oli yksin tullut työssä toimeen, ja hänen oma sydämensä vaati häntä kiittämään kaikesta hyvästä, sekä neuvoista että rakkaudesta, jota hän menneenä oppiaikanansa oli saanut siellä kokea.
Hänet otettiin herttaisesti vastaan, kuten lapsi omaan kotiin; tarjottiin kahvit ja kuunneltiin ja kyseltiin osanotolla hänen toimistansa. Sisar Sanni varsinkin osotti hänelle erityisen hellää, melkein kunnioittavaa ystävällisyyttä, ja kun parven sitte täytyi hajaantua, lähti hän sisar Elsan kanssa saattamaan Helviä läpi sairassalien.
Eräässä huoneessa Helvin silmä sattui pieneen poikaan, joka tuntui tutulta, vaikka hän ei heti muistanut, missä oli nähnyt tämän. Samassa se kuitenkin selveni hänelle: sehän oli Juho Vilkki, hänen entinen suojattinsa Sörnäisistä. Posket olivat yhtä kalpeat kuin ennenkin, mutta hän näytti nyt oikein somalta puhtaaksi pestynä ja tukka leikattuna. Helvi meni kohta vuoteen luo häntä tervehtimään.
— Vai olet sinä sairaana täällä, — virkkoi hän sääliväisesti taputtaen Juhoa. — Onko sinun hyvin ikävä maata koko päivän?
— Hauskaa se on! — vakuutti poika niin reippaasti, että Helvi joutui ihan ymmälleen.
Sisaret selittivät hänelle asian. Vilkin perheen oli käynyt hyvin surullisesti: äiti oli kuollut, isä vangittu puukotuksesta ja lapset joutuneet köyhäinhoidon huostaan. Mutta ennenkuin tämä loppuratkaisu tapahtui, nousi kärsimys kukkuralleen. Silloin Juhokin sairastui isän pahoinpitelystä. Laitokselle joku toi siitä sanan, lapsi noudettiin sinne, ja Juho raukalle tämä oli nyt oikea paratiisi, jossa hän erinomaisesti viihtyi, kiintyen päivä päivältä enemmän sisariin, etenkin Sanniin, joka hoiti häntä.
— Mutta kuinka hänen käy, kun hän paranee? — tiedusteli Helvi.
Sisar Sanni punastui vähän.