— "Oi Elinainen ihana, sä ruususeni jalo, sä öitteni oot unelma ja päivieni valo. Kuin viikot vierii päivä pois, ja kuukaus niinkuin vuosi ois, kun sua en saa nähdä"…
Viimeisessä säkeessä Helvi sekaantui tahdista, mutta Ensio ei sitä huomannut. Uneksivana hänen katseensa tähtäsi määräämättömään etäisyyteen.
XIV
Kuului kumea puhallus, laiva läheni uljaana kuten uiva jättiläisjoutsen, ja nyt se jo laski rantaan, nenäliinojen ja lakkien iloisesti liehuessa sekä kannelta että rannalta. Vielä täytyi hetkeksi malttaa mielensä kiusallisten tullimiesten vuoksi, sitte siepata tavarat kokoon ja kaivaa piletti esille. Minuutit tuntuivat loppumattomilta. Mutta kun kaikki vihdoin oli suoritettu — oi riemua, oi onnea laskea jalkansa oman maan manterelle ja heittäytyä odottavien rakkaittensa syleilyyn!
Irjan tunteet kuohuivat niin, että hän ei muuta voinut kuin itkeä ja hymyillä yhtaikaa. Oli hän ennenkin tuntenut tulista rakkautta synnyinmaatansa ja omaisiansa kohtaan, mutta tuskinpa koskaan niin valtavasti kuin tällä hetkellä. Hän oli pukeutunut syvään surupukuun Suomen murheen tähden; vaan hänen kauniit silmänsä säteilivät ja kyyneleet olivat ilokyyneleitä. Kotia oli hävityksen myrsky runnellut, mutta se oli koti kuitenkin, vieläpä kahta kalliimpi. Oi, kuinka tuntui suloiselta olla siellä jälleen!
Pari päivää myöhemmin koko perhe muutti Haapalehtoon. Kaikki he nauttivat heräävän keväisen luonnon ihanuudesta, varsinkin Irja, joka ei ollenkaan voinut sitä kyllikseen katsella. Tuntikausia hän saattoi olla liikkeellä, lehahdellen paikasta paikkaan, niemeltä Honkaharjulle, puutarhasta venevalkamaan ja sieltä soutaen kauvas saarien taakse sinisalmia myöten. Palattuaan toisten pariin hän oli väsymätön osottamaan heille hellyyttänsä; mutta samalla laajemmallekin tähtäävät ajatukset hänen päässänsä pyörivät. Kansanvalistus oli tämän kesän tunnussana kautta maan. Haapalehdon nuoret olivat kyllä jo ennenkin tehneet voitavansa naapurikylässä, mutta nyt ei niin rajoitettu työskentely enää saanut riittää. Seudulla asui hajallaan koko joukko sivistynyttä nuorisoa, ja sen tahtoi Irja koota yhteistoimintaan, jotta pitäjän joka kulmalle, keskuksesta syrjäsopukkoihin asti, tiedon valo pääsisi edes heikkoja säteitä lähettämään.
Haapalehto, aatteen ahjo, oli luonnollinen kokouspaikka, huolimatta siitä, että se sijaitsi kaukana vetten takana. Ensio toimitti sanan eri tahoille, ja Tauno oli siinä hänen innokas apulaisensa, valmis soutamaan vaikka penikulmain päähän. — Hän näytti muuttuneen siitä kuin Irja viimeksi oli hänet kohdannut. Katseeseen oli tullut enemmän totisuutta, ja vaikka hänen käytöksensä kyllä yhä oli erittäin kohtelias, ei siinä enää tuntunut tunkeilevaa ystävällisyyttä, vaan pikemmin arkuutta. Saattoi aavistaa, että Saimin kyyneleet salassa nostivat sumuja hänen tiellensä ja yhdessä yleisten huolten kanssa himmensivät hänen entistä keveätä iloansa.
Mutta Haapalehdon "kansanvalistuskokouksessa" täytyi kaiken arkuuden ja alakuloisuuden syrjäytyä sen innostuksen tieltä, joka Irjan rinnassa hehkui ja vastustamatta tarttui sekä Taunoon että muihin vieraisiin. Hän kokonaan lumosi heidät siinä kun hän istui puheenjohtajana Honkaharjun tornin leveällä kaidepuulla, silmät säihkyvinä, posket hohtavina, pukien kauniiksi sanoiksi rikkaat tunteensa. Ei kukaan voinut häntä vastustaa. Pitäjä jaettiin piireihin, opettajia lupautui jokaiseen, toimitettiin kohta yhteinen suuri kirjatilaus Helsinkiin ja järjestettiin mahdollisuuden mukaan muut tarvittavat asiat. Kun Irja sitte hyppäsi alas kaiteeltansa, säteili hän onnesta ja toivosta. Kirkkain äänin hän viritti Maamme laulun, ja voimakkaasti toiset siihen yhtyivät.
"— — Viel' lempemme saa hehkullaan sun toivos, riemus nousemaan — —"
Niin, se lempi oli vuoretkin murtava, siltä heistä tuntui. Mutta Helvi ja Ensio, jotka seisoivat vierekkäin, vaihtoivat pari sanaa keskenänsä, ja sitte Ensio lausui tyynellä, sointuvalla äänellä: