— En ole kuullut mitään tarkempaa, — vastasi Ilmi. — Mutta tulehan nyt! Tytöt jo laulavat salissa.
Helvi oli kalpea istuessaan paikallensa, ja kun laulu oli loppunut, nousi hän kohta, ennenkuin kukaan ehti polvistua.
— Toverit, — sanoi hän, — minä pyydän teitä vielä muistamaan yhtä rukousainetta. Kuulin juuri äsken, että täällä on puhuttu siitä kovasta iskusta, joka vastikään on Saimi Saarniota kohdannut. Rukoilkaamme, että Herra häntä vahvistaisi ja antaisi murheen vetää hänet lähemmäksi luoksensa! Rukoilkaamme kaikkien puolesta, joiden täytyy kulkea synkkiä teitä…
Mielellänsä he tahtoivat sen tehdä. Kaikkivaltiaan, rakastavan Isän haltuun uskottiin sitte nuorten sydänten hartaimmat toiveet ja korkeimmat pyrkimykset, ilot ja surut, sekä omat että muiden, kansan kärsimykset ja isänmaan tulevaisuus. Mutta erityisesti he rukoilivat Saimille lohdutusta ja Jumalan rauhaa. He tiesivät kyllä omasta kokemuksestaan, kuinka esirukouksen siivet kantavat uupuneita armoistuimen juurelle.
Iloisina ja tyyninä he heti sen jälkeen erosivat. Helvin mieli vaan ei keveämmältä tuntunut, ja hitaasti, miettiväisenä hän kulki kohti kotia.
Ensio tuli hänelle avaamaan ovea.
— Sepä hauska, että tulit, — sanoi hän. — Juuri luulin, että minun olisi pitänyt yksin syödä illallista. Setä ja tätihän ovat iltakutsuissa.
Illallisen jälkeen hän pyysi Helviä Irjan kamariin.
— Minun on ollut niin ikävä soittoa ja laulua, — virkkoi hän, avaten pianiinon kannen. — Etkö tahtoisi soittaa minulle säestystä Olavin lauluun? Opettihan Irja sen sinulle ennen lähtöänsä.
— Kunhan sormeni vaan eivät olisi kovin kankeat, — arveli Helvi. Hän oli aivan vähän soittanut, joskus vaan kokeillut Irjan johdolla. Hän istui kuitenkin soittokoneen ääreen, ja Ensio alkoi miellyttävällä, tunteellisella äänellä lempilaulunsa, jota Irja usein oli helkytellyt: