— Niin, ja muistetaan joka ainoa päivä yksinämmekin rukoilla siunausta sekä lähteville että jääville!
— Rukoillaan myöskin niiden puolesta, jotka ovat laimeita tai eivät ensinkään harrasta asiaa!
— Ja sitte koko rakkaan isänmaamme puolesta. Oi, meillä on niin paljo, paljo rukoilemista! Ei tuhlata enää aikaa, tytöt, mennään isoon saliin ja aletaan kohta rukouskokous!
Helvi viivähti vähän, odotellen Ilmiä, joka keräili kuppeja tarjoilupöydälle.
— Kaipaan Saimia täällä, — sanoi hän. — Onko hän muuten vielä viihtynyt seurassanne?
— Eipä häntä juuri ole näkynyt. Tyttö parka, hän oli niin koko sydämestänsä antautunut sille, jota rakasti. Jumala auttakoon häntä nyt kantamaan suurta suruansa!
— Mitä? — kysyi Helvi säikähtyen. — Mitä on sitte tapahtunut?
— Etkö tiedäkään? Niin, niin, ethän ollut vielä täällä, kun me kokouksen alussa puhuimme hänestä. Hänen kihlauksensa on purkautunut.
— Mitä sanot! Kuinka se on käynyt?
Uutinen vaikutti Helviin ihmeellisesti, aivan kuin se olisi hyvin läheltä koskenut häntä itseään. Voi Saimi raukkaa! Täytyikö hänen todellakin saada näin ankara rangaistus siitä, ettei hän tunteitansa alistanut Herran tahdon alle?