Polulle noustessaan he kuulivat Helvin kannakselta huhuilevan. Hän oli laittanut matkavarustukset valmiiksi ja tuli nyt hakemaan heitä, saadaksensa hetken yhdessä nauttia illan ihanuudesta.
Kiirehtien, käsi kädessä he saapuivat, ja Irja syöksähti Helvin syliin, purkaen hänelle ilokuohun täydestä sydämestänsä.
— Sinä oma rakas sisko kuulit sen ensimmäisenä, — lausui hän ilmoitettuansa uutisen. — Anna nyt minulle sisaren suudelma onnentoivotukseksi! Noin — ja Ensiolle myöskin!
Ensio punehtui täyttäessään Irjan pyynnön, ja keveästi kuin hengähdys hänen ja Helvin huulet kohtasivat toisiansa. Mutta Helvi tuskin tiesi, mitä tapahtui, ja hänen poskensa olivat kalpeat kuin lumi.
— Tule nyt mukaan, niin menemme isän ja äidin tykö, — sanoi Irja tarttuen hänen käteensä. — Onko sinun kylmä, Helvi? Kätesi on kuin jää!
— Ehkä vähän, — sai Helvi vastatuksi ponnistaen kaiken tarmonsa. — Menkää te vaan, minä tulen jäljessä. Sedällä ja tädillä varmaankin on puhumista kahdenkesken kanssanne.
Hän kulki rantaan kuten unessa, katse jäykkänä, ajatukset sekavina. Paistoiko kuu todellakin kirkkaana niinkuin äsken, vai sumuharsoko äkkiä verhosi sen? Oliko hän itse sama Helvi, joka luontoa ihannellen ja iloiten toivotusta matkasta äsken oli niemelle kävellyt? Tuntui kuin ääretön erämaa olisi levinnyt kolkkona hänen ympärillensä ja sydän kutistunut kokoon sanomattomasta tuskasta, jota hän ei oikein itsekään ymmärtänyt…
Vasta vähitellen hän tuli tajuihinsa. Silloin hän heittäytyi puun juurelle maahan ja itki, itki kuten se, jolta kesä kukkinensa on ainiaaksi kadonnut. Irja, päivänpaisteen lapsi, oli poiminut ne kaikki…
Mitä hänen elämästänsä oli tuleva? Kuinka hän oli jaksava kantaa sen tyhjyyden kuormaa?
Ei yhtään enkeliä, ei yhtään tähteä pimeydessä… Taivas loisti ja säihkyi, mutta Helvi ei sitä nähnyt. Raskaasti huoaten hän nousi, huuhteli itkettyneitä silmiänsä ja lähti Haapalehtoa kohti — iloitsemaan kihlautuneitten ilosta…