Ensio pysähtyi; vaan kun Irja vaiti katsoi maahan, jatkoi hän jälleen:
— En voi enää odottaa. Minä rakastan sinua, kallis siskoni, rakastan enemmän kuin veli. En tiedä sinun tunteitasi, en edes aavista vastaustasi, vaikka olemme samassa kodissa kasvaneet. Mutta älä pelkää sanoa minulle kaikkein vaikeintakaan!… Irja rakkaani, minä olen valmis siihen, mitä Herra tahtoo, vaikka olisikin korkein onneni omistaa sinut…
Silloin Irja kohotti katseensa, ja vieno puna nousi verkkaan hänen poskillensa, kuten rusotus taivaalle aamun sarastaessa. Silmistä välähti onnen säde, ja hän kuiskasi:
— Sitäkö se olikin, kun joka yö siellä kaukana uneksin sinusta? Oi
Ensio, nyt minä ymmärrän… Sinua minä rakastan ja olen rakastanut aina!
Tyynenä välkkyi vesi kuutamossa ja linnut oksilla uinuivat, mutta puissa kulki hiljainen humina, kuten näkymättömien siipien suhahdus. Irja ja Ensio viipyivät rannalla, ensin kuiskien sydänten kertomatonta kieltä, sitte yhdessä kiittäen Jumalaa. Vihdoin Irja huomautti, että oli aika lähteä vanhempia hämmästyttämään ja pyytämään heitä mukaan lastensa iloon.
— Mitähän he sanovat? — tuumi hän hilpeästi ja toimessaan, unohtaen äskeisen runollisen vakavuuden. — Tänään en mennyt kihloihin ja menin kuitenkin — onpa se ihmeellistä!
— Heille se ei ole aivan odottamatonta, — kertoi Ensio hymyillen. — Kuinka olisin saattanut kaiken heidän rakkautensa palkaksi anastaa heidän kalleimman aarteensa, tietämättä, että he vapaasti ja mielellänsä soivat sen minulle?
— Aina sinä olet kaltaisesi, yhtä jalo ja hienotunteinen, — sanoi
Irja hellästi.
— Mutta Helvi ei tiedä ainakaan varmuudella mitään, vaikka hän kentiesi on tunteemme arvannut, — jatkoi Ensio. — Rientäkäämme hänenkin luoksensa! Minulla on hänelle paljo selitettävää, monta lausettani, jotka hänestä ovat arvoituksilta tuntuneet.
— Niin, niin, mennään pian! Minä tahtoisin onnestamme riemuita koko maailmalle. Me emme suinkaan rupea päiväksikään salaamaan kihlaustamme, ja tänä iltana vielä kirjoitan Taunolle, jottei hän luulisi minun tahallani peittäneen häneltä totuutta… Kuta ennemmin hän sen tietää, sitä pikemmin hän unohtaa.