— Voitko sinäkin olla julma, kuten kissa, joka hiirtä kiusaa? Ei, Irja, paikalla lähden, niin nopeasti kuin purteni kantaa. Ja sinä — pidä hauskaa matkallasi niiden kanssa, joihin "sisäiset siteet" sinua liittävät enemmän kuin minuun…
Irjan mieli oli kuohahtamaisillansa, mutta hän hillitsi itsensä, käsittäen, ettei vastaus olisi nyt kuitenkaan mitään auttanut. Siksi hän vaan antoi kättä Taunolle, pyysi anteeksi, että hänen oli täytynyt pahoittaa lapsuudentuttavan mieltä, ja kääntyi hitaasti kävelemään kotia kohti, Taunon rientäessä veneensä luo.
Toiset istuivat kaikki verannalla, johon aamupäiväkahvi oli tuotu. Tohtori sanoi jo pelänneensä, että vedenhaltija oli hänen tyttönsä vienyt, tohtorinna ja Ensiokin olivat ihmetelleet hänen viipymistänsä, ja Helvi oli juuri lähdössä häntä etsimään.
— Jutteleppa nyt, mitä olet toimittanut, — kehoitti tohtori, valmistaen hänelle tilan viereensä.
Irjan ei koskaan ollut tapana salata mitään omaisiltansa, ja nytkin hän suoraan kertoi kaikki. Olihan hän itse aivan varma asiastansa, mutta tuntui kuitenkin hyvältä, kun sai kuulla vanhempain olevan täysin tyytyväisiä hänen menettelyynsä. Heidän mielestänsä Tauno kyllä oli hauska ja miellyttävä poika, mutta liian suuri "hulivili", jotta he hänen haltuunsa olisivat tahtoneet lapsensa onnea uskoa. — Helvistä asian päätös oli päivän selvä ja luonnollinen; ja kaiketi Ensiokin ajatteli samaa, koska hän ei mitään virkkanut. Onhan vaitiolo tavallisesti yhtä kuin hyväksyminen. Tytöiltä vaan jäi huomaamatta hänen omituinen katseensa, joka seurasi Irjaa koko ajan kuin hän kertoi. Kun he sitte kohta lähtivät Honkaharjulle kiipeämään, ei Ensio tullut mukaan, vaan meni tohtorin ja tohtorinnan jäljessä sisälle.
* * * * *
Sinä iltana elokuun kuutamo lumoavana levisi yli seudun. Matkalle lähtijät olivat viettäneet hiljaisen rukoushetken niemen hämärässä puistossa, ja Helvi oli sen jälkeen palannut huvilaan; mutta Irja ja Ensio suuntasivat kulkunsa rantaa kohti, sinne missä männyt juhlallisena vartiona seisoivat ja kotilahti kuun säteitten kirkastamana kimalteli.
— Irja sisko, — sanoi Ensio silloin, — me lähdemme matkalle, asettuaksemme hiljaa Herran kasvojen eteen. Minä tunnen, että se kaikista taisteluista huolimatta on minulle vaikeata, kunnes olen selvillä hänen tahdostansa sen kysymyksen suhteen, joka lakkaamatta on mielessäni. Saanko puhua kanssasi siitä?
Irja loi häneen kummastuneen, kysyvän katseen ja vastasi: — Tietysti, jos voin sinua auttaa.
— Kun kuulin tänään, mitä Tauno oli sinulle sanonut, tuntui niin kummalliselta sydämessäni. Ei ollut kukaan ennen häirinnyt tunteittesi rauhaa… en rohjennut minäkään, vaikka hetki hetkeltä sanat pyrkivät huulilleni. Mutta nyt se kuitenkin on tapahtunut, ja hän oli varmaan vaan ensimmäinen niistä monista, jotka tulevat lempeäsi pyytämään, kunnes omasi löydät…