— Parempi on, ettet sitä sano, — virkkoi Irja, joka äkkiä oli käynyt totiseksi. — Tule, lähdetään…
— Ei, ei, nyt en päästä sinua karkaamaan, — virkkoi Tauno, yhä pidellen hänen kättänsä ja koettaen katsoa häntä silmiin. Mutta Irja käänsi pois päänsä ja riuhtaisihe irti.
— Halveksitko minua Saimin tähden? — kysyi Tauno silloin surullisesti. — Voi Irja, ihminen saattaa erehtyä, kokea paljon katkeraa ja tuottaa murhetta muillekin, mutta juuri kaiken sen kautta oppia selvästi näkemään. Tunnen monta tyttöä, mutta enimpiä heistä ylenkatson, toisia säälin. Saimia luulin rakastavani, sillä hän oli ystäväsi, säesti sinua, kun lauloit, puhui sinusta, kun kyselin, oli kaunis ja suloinen ja valmis antamaan minulle sen lemmen, jota turhaan näytin toivovan sinulta… Se kävi päinsä, niin kauvan kuin uutuus viehätti ja salaisuus loi runollisen verhonsa suhteemme yli, mutta heti aloin katua ja kyllästyä, kun kihlauksemme oli julkaistu. Muistin sinua; näin edessäni, miten ulkomailla sait kihlakorttimme, ja tuumin, tokkohan ilostuit vai kävit surulliseksi sitä katsellessasi. En voinut kestää Saimin seuraa, minun täytyi päästä pois Helsingistä, ja sinun palaamisesi lähestyessä lähetin hänen sormuksensa takaisin…
He olivat hiljakseen kävelleet kappaleen tietä pitkin, kääntyneet syrjään ja istuutuneet penkille männyn juurelle. Tauno puhui tunteesta väräjävällä äänellä; Irja kuunteli, miettivä ilme kauniissa katseessansa.
— Koko ajan sinä olit sydämessäni, Irja; sinä ainoa tyttö, jota ikäni olen ihaillut ja kunnioittanut, ainoa, jota lähestyin näkemättä paikalla altista halua syöstä syliini, kunhan vaan avaisin sen… Jos he tietäisivät, nuo tytöt, kuinka mies sellaista inhoaa! Sinua, jota en voittanut, minä halusin voittaa…
— Ja voitettuasi olisit minuunkin kyllästynyt, — keskeytti Irja. — Sillä mistä johtuu se tunteesi, jota nimität rakkaudeksi? Jumala on antanut minulle ulkonaisia lahjoja, jotka häikäisevät silmiäsi, mutta sisäiset siteet eivät yhdistä meitä. Älä pyydä rakkauttani, Tauno, se on mahdotonta!
— Vasta sitte heitän toivon, kun näen katkeamattomien kahleitten kiinnittävän sinut toiseen. Irja — ellet lempesi lahjaa minulle anna — enkä luullutkaan, että vielä sen täytenä saisin — niin anna edes varmuus siitä, että sydämesi on vapaa!
— Kuka voi sydämen syvyydet tutkia? Mutta sen tiedän, etten milloinkaan ole rakastanut ketään niinkuin omaisiani…
— Niinkuin omaisiasi! — Tauno hymyili katkerasti. — Ketkä sitte kuuluvat niihin omaisiin? Vaan suo anteeksi, alan käydä epähienoksi, huomaan sen. — Näinkö minun siis on lähteminen, ilman ainoatakaan toivon sanaa?
— Keskusteluumme minulla ei ole enempää lisättävää. Mutta tottahan tulet sanomaan hyvästi Helville ja Ensiolle? Sinun pitää levätä, olet purjehtinut pitkän matkan.