Kuului annettavan ateriamerkki, hänen täytyi lähteä piilopaikastansa. Hän taivutti syrjään pitkän oksan, mutta kuuli samassa rasahduksen toisaaltakin, vähän matkan päästä. Muutamia askelia astuttuansa hän näki Saimi Saarnion, joka toverien hartaasta kehoituksesta myös oli lähtenyt mukaan kokoukseen ja näytti nyt, samoin kuin Helvikin, etsineen yksinäisyyttä.
— Kas, olitko sinäkin täällä! — sanoivat molemmat melkein yhtaikaa, joutuen hiukan hämillensä.
— Siinä on minulla surutoveri, — ajatteli Helvi. Vaan Saimi tarttui kohta hänen käsivarteensa ja alkoi avomielisesti puhua.
— Eikö tämä kokous ole suurenmoinen? — sanoi hän. — Ajattelehan, että sadat nuoret eri maista tulevat yhteen Jeesusta tunnustamaan ja yhdessä pyrkimään häntä lähemmäksi! Tuntuu kuin suuri virta vyöryisi ja veisi minutkin ihan vastustamatta mukanaan. Minä pelkäisin sitä, ellen tietäisi, että se on ainoa pelastukseni…
— Niin, Saimi, se on pelastus, kunhan vaan virrasta kohoamme kalliolle. Yksin Jeesus on turvamme ja onnemme… vaikka usein katkerasti harhailemme, etsien sitä ihmisistä…
— Yksin Jeesus — niin. Muistatko, milloin ennen sen sanoit minulle? Se oli sinä päivänä, jona Tauno oli pyytänyt minua omaksensa. Oi Helvi, jos tietäisit, kuinka paljon olen sen jälkeen kärsinyt! Luin eräänä aamuna raamatunlauseen, joka on juuri kuin minulle kirjoitettu: "Älkää olko kuten orhit ja muulit, joilla ei ymmärrystä ole, joille pitää suitset ja ohjat suuhun pantaman; muutoin eivät he lähene sinua". Itse minä olen murheisiini syypää, mutta Herra on ollut armollinen ja vetänyt minua luoksensa pakottamalla, kun en muuten tullut. Sinä onnellinen, jonka ei ole tarvinnut sellaista tietä kulkea!
Kyynel vierähti hiljaa Helvin poskelle, ja hän puristi lujemmin Saimin kättä kuiskatessaan: — Kentiesi paraikaa käyn juuri sitä tietä. Minä olin sokea sokean neuvoja… mutta Herra on rakastanut meitä kumpaistakin ijankaikkisella rakkaudella, ja siksi hän vetää meitä puoleensa sulasta armosta. Muistakaamme rukouksessa toisiamme, Saimi!
Saiminkin silmään kohosi kyynel, ja hän vastasi Helvin kädenpuristukseen, ikäänkuin ilmaisten, että hän oli ymmärtänyt. Mutta Helvin mieleen johtui se ilta, jona toveripiirissä hänen ehdotuksestaan oli rukoiltu "Saimin ja muiden puolesta, joiden täytyy kulkea synkkiä teitä". Oliko hän silloin ehkä hetkellisesti aavistanut itsekin sisältyvänsä siihen rukoukseen? Se näkyi jo alkaneen kantaa hedelmää Saimin suhteen; tokko hänkin oli saava sen siunauksesta osansa? Tai kentiesi hän oli saanutkin; sillä olihan valkeus ja totuus suuri Herran armolahja, niin katkerana ja masentavana kuin se olikin häntä kohdannut. Kurituksen oli täytynyt tulla, mutta samalla tuli se lohdullinen vakuutus, että rakastavan Isän käsi vitsaa piteli. Hän löi, saadaksensa parantaa…
— — Kun Helvi Saimin kanssa saapui isoon, hauskaan ruokailutelttaan, olivat kaikki pöydät jo pitkin pituuttansa täynnä aterioitsevia. Sinne tänne kuljettuaan he vihdoin löysivät eri haaroilta paikan. Helvi joutui istumaan kahden ruotsalaisen väliin, vastapäätä nuorta norjalaista, jotka yhdessä innokkaasti puhelivat lähetysasiasta ja etenkin sen asemasta kokouksessa. Helvi oli jo ennen esitelty yhdelle heistä, toiset vaihtoivat kohta nimikortteja ja vetivät hänetkin mukaan keskusteluunsa, huomauttaen lähetysesitelmistä, jotka sinä iltana piti pidettämän.
— Vahinko, että ne ovat niin myöhään, — sanoi norjalainen. — Sinne pitäisi välttämättä niin monien kuin suinkin virkeinä tulla, sillä ainakin yksi niistä on varmaan oleva kokouksen parhaita. Tahtoisitteko tekin, neiti, mainita siitä tovereillenne?