* * * * *
Laiva oli jo antanut lähtömerkkinsä. Taaja saattajajoukko täytti rannan, jäähyväiset olivat jätetyt, viimeiset laulut yhdessä lauletut, ja kukkien peittämänä Helvi seisoi vähän muista matkustajista erillään kannella. Kirkkaana, hellänä hänen katseensa kulki yli rakkaitten parven, pysähtyen pisimmäksi ajaksi Irjaan ja Ensioon. Kohta hänen jälkeensä heidänkin siis piti lähteä. Kuinka erilaiset matkat! Ja kuitenkin — eikö ollut hänkin kuten hääretkelle lähtevä, Karitsan juhlasaatossa riemuin kulkeva ihanaa kotia kohden?…
"Arpa lankesi minulle kauneimmassa; minä olen jalon perimisen saanut."
Laiva irtautui laiturista, alkaen hitaasti kääntyä. Laulajat rannalla virittivät laulun:
— "Voimmekohan tulla yhteen
tuolla puolen Jordanin?"
Kuului nyyhkytyksiä, vuoti kyyneleitä. Sydämiin tunkevana kaikui kertosäe:
— "Yhtenen, yhtenen pääsemmekö vielä kerran tuolla puolen Jordan-virran, joss' on rauha ijäinen?"
Helvin silmistä säteili autuas loiste. Taivaan rauha sulostutti kaipauksen, ijäisyyden toivo kirkasti katseen. Hän näki nyt Jeesuksen yksinänsä…
Kone alkoi tasaisesti jyskyttää, rannalta liinat liehuivat, ja Helvi vastasi viitaten kukkavihollansa. Nopeasti edeten laiva lähti kantamaan nuorta kylväjää kaukaisia, karuja Herran vainioita kohden, jotka elämän siementä odottavat.