— Pianhan tuollaisen ompelee, vaikkapa käydessäsi maitoa noutamassa.
— Tänään minä heti sen uudistan. Mutta tiedätkö, äiti, minua melkein pelottaa mennä sinne kouluun. Niin ikävää, ettei ollut useampia pyrkijöitä kolmannelle luokalle. Nyt minä yksin tulen kaikkien entisten joukkoon, niinkuin vieras lammas karjaan.
— Ole sinä iloinen siitä, ettei muita ollut. Ehkä et silloin olisi päässytkään, koska luokalla on ennestään kolmekymmentäyhdeksän oppilasta.
— Niin, semmoinen hirveä joukko! Minä juuri laskin itsekseni, että jos kaikilla luokilla koulussa ja jatko-opistossa on yhtä monta, tulee siitä yhteensä neljäsataa tyttöä. Ja sitte ehkä vielä neljäkymmentä opettajaakin! Ei, äiti, kyllä kansakoulussa ja pappilan Lainan tunneilla oli parempi!
— Sinun pitää olla reipas tyttö, Helviseni. Etkö muistakaan, kuinka halusit tänne Helsinkiin kouluun? Enhän minä koskaan olisi kotipitäjäämme jättänytkään muuten, kuin juuri sinun koulunkäyntisi tähden…
Helvi heittäytyi äitiänsä syleilemään.
— Älä pahastu, rakas äiti, — virkkoi hän. — Minä olen semmoinen jänis. Mutta nyt minun täytyy lähteä, ja kyllä minä koetan rohkaista mieltäni.
Nopeasti hän sitoi esiliinan päällensä, otti hattunsa, ja niin hän oli valmis. Äiti katseli kauvan miettiväisenä hänen jälkeensä, kun hän oli mennyt. Olihan tämä tärkeä vaihepäivä Helville. Ei ollut ihme, että hän ilon ohessa oli levotonkin, sillä kaikkihan oli niin uutta ja outoa. Äidin ajatukset lensivät siihen hiljaiseen kotiin Hämeen syrjäisessä seudussa, jossa Helvi tähän asti oli kasvanut. Hän näki taas edessään tutun tupasen koivujen varjossa tyynen sisäjärven rannalla. Siihen hän oli muuttanut kappalaistalosta, saatettuaan puolisonsa ijäistä unta nukkumaan vanhan valkoisen kivikirkon viereen, jonka seinät ennen niin monasti olivat hänen voimakasta ääntänsä kerranneet. Se oli raskas aika… Vaan Helvi tyttönen nauroi ja soperteli iloisesti eikä ymmärtänyt kaivata mitään, ei isää eikä entistä kotia… "Tyynelä" siellä rannalla oli se koti, johon hän kiintyi, ja äiti tuli hänen kaikeksensa…
Ovea koputettiin, ja rouva Aaltonen heräsi ajatuksistaan. Hän meni avaamaan, ja kynnykselle ilmestyi vaatekääröä kantava huivipäinen tyttö, joka tiedusteli, "joutuisiko pastorska ompelemaan plyysiä".
— Minä tahtoisin juuri samalla lailla tehdyn kuin sen Riikan, joka palvelee tässä yläkerrassa kamreerilla — kyllä pastorska tietää —, sehän minua neuvoikin tänne.