Mitat otettiin, koettamispäivästä sovittiin, ja tyttö poistui. Rouva Aaltonen huoahti levitellessään kääröstä esille suurikukallista heleää kretonkia. — Kelpasinhan minä maalla pitäjän herrasväen ompelijaksi, mutta täällä ainoastaan palvelijat ja muut köyhät ihmiset minulle työtä tuovat, — hän tuumieli. — Eihän niiltä paljoa voi ottaa tekopalkaksi, mutta ehkäpä Jumalan avulla näinkin tullaan toimeen. Kun vaan saisin pidetyksi semmoisen ruoan, että Helvi hyvin jaksaisi…
Kukoistavalta ja reippaalta hän ainakin tällä hetkellä näytti, ikäänkuin elämän huolet eivät vielä ensinkään olisi häneen koskeneet. Posket punaisina ja silmät loistavina hän kepein askelin kulki tietänsä Kruunuhaan äärimmäisestä perukasta Yrjönkatua kohti. Tuossa jo oli se suuri valkoinen rakennus, joka oli hänen matkansa määrä. Helvin sydän sykähti kovemmin, ja arastellen hän tarttui oveen. Se ei auennutkaan niin helposti; mutta ennenkuin Helvi ehti uudestaan nykäistä, oli toinen käsi käynyt kiinni ripaan ja tottuneesti temmannut raskaan oven auki. Tummatukkainen, ruskeasilmäinen tyttö, jolla oli vaalea puku ja hattu kuin kukkatarha, seisoi siinä hänen vieressään. Hän loi Helviin iloisen, ystävällisen katseen ja virkkoi:
— Se on kireä ovi, sitä pitää aika lailla vetää.
Helvi kiitti ujosti. Tuolla tytöllä oli kyllä ystävälliset silmät, mutta hän oli niin hieno, ettei Helvi rohjennut puheisiin ruveta. Eikä hän näyttänyt joutavankaan Helviä kuulemaan, sillä samassa hän jo oli oven sisäpuolella, harppasi kolmella askeleella portaita ylös toiselle ovelle ja solahti siitä eteiskäytävään. Kun Helvi siihen ehti, ei enää näkynyt hänestä vilahdustakaan.
Voi, mimmoinen surina ja sohina, ja kuinka paljo tyttöjä! Helvi oli niin ymmällä, ettei tiennyt, minne kääntyä. Neljännestuntia myöhemmin hän tuskin itsekään muisti, mille hyllylle oli hattunsa laskenut ja miten hän oli virran mukana joutunut suureen, kauniiseen juhlasaliin, jossa johtajatar lämpimästi rukoili siunausta alkavan lukuvuoden työlle. Vaan sitte oli joku ystävällinen opettajatar tarttunut hänen käteensä ja saattanut hänet kolmannen luokan huoneeseen. Siinä hän nyt seisoi oven luona, tietämättä taaskaan, minne piti asettua. Kaikki toiset tytöt istuivat pulpettien ääressä, melusivat, juttelivat, liikehtivät ja loivat tuon tuostakin uteliaita silmäyksiä uuteen tulokkaaseen. Helvi painoi päänsä alas, ja hänen olisi tehnyt mieli olla kaukana sieltä.
Silloin melu äkkiä taukosi. Oppilaat nousivat ja istuutuivat jälleen. Sisälle oli astunut sama opettajatar, joka äsken toi Helvin luokkaan. Hän huomasi kohta, miten tyttönen oli hämillään, kävi hänen luoksensa, laski äidillisesti kätensä hänen olallensa ja veti hänet lähemmäksi pulpetteja.
— Kas tässä on teille uusi toveri, Helvi Aaltonen. Minnekkä nyt sijoitamme hänet istumaan? Irjan vieressähän näkyy olevan tyhjä paikka —
Helvi oli rauhoittunut, tuntiessaan olevansa opettajan turvissa. Nyt hän uskalsi kohottaa silmänsä ja oikein katsella tulevia tovereitaan. Tuossa oli se tyhjä sija, josta opettaja puhui, ja Irja — sehän oli sama tyttö, joka oli avannut oven Helville! Hän oikein riemastui ajatellessaan pääsevänsä tämän viereen. Tuntuihan Irja melkein tutulta, koska hän tässä suuressa joukossa oli ainoa tyttö, joka oli Helviä puhutellut.
Mutta Irja kohosi vilkkaasti seisomaan ja huudahti:
— Ei, opettaja, ei tämä ole tyhjä! Se on Elsa Kallion, vaikka hän on nyt poissa. Mehän olemme melkein kaksi vuotta istuneet vierekkäin…