— Eilen saimme Elsan isältä kirjeen, jossa hän ilmoittaa saaneensa virkanimityksen Kuopioon ja muuttavansa sinne. Elsa ei tule enää tähän kouluun.
— Oo — oo — kuului pitkänä mutinana kautta luokan. Ja sitte kuorossa: — Eikö Elsa tule enää kouluun!
— Voi, eikö Elsa tule enää kouluun! — toisti äänekkäimmin Irja, lisäten puoliääneensä: — Nyt minulla taas ei ole parasta ystävää.
— Minä toivon, että tästä uudesta toverista saat hyvän ystävän, — virkkoi opettajatar hymyillen ja saattoi Helvin Irjan viereen.
Hän ilmoitti läksyn, poistui luokasta, ja entinen hälinä alkoi jälleen. Irja yritti juuri ryhtyä keskusteluun Helvin kanssa, kun tämä kuuli takanansa kuiskattavan: — Esiliina päällä ensimmäisenä koulupäivänä!
Helvi punastui korvia myöten ja unohti vastata Irjalle. Sillä totta kai lause tarkoitti häntä… Äkkiä hänen silmänsä lensivät yli luokan. Niin, muilla ei todellakaan ollut esiliinoja. Eikä hän ollut ensin sitä ollenkaan huomannut! Oliko sitte paha, että käytti esiliinaa? Ja oma äiti oli tämän ommellut, ja sehän oli aivan uusi ja Helvin mielestä niin sievä…
Irja oli varmaan myöskin kuullut toverinsa sanat, sillä hän kääntyi ja loi taaksensa sellaisen katseen, kuin olisi hän tahtonut ruskeilla silmillänsä lävistää puhujan. — Kuinka tyhmä sinä olet, Leima! — oli selvään luettavana noissa puhuvissa silmissä; mutta hän ei ehtinyt pukea ajatusta sanoiksi, sillä samassa tuli taas eräs opettaja sisälle. Irja joutui vaan näkemään, miten Suleima Saarela nauroi, mutta kuitenkin samalla lensi punaiseksi hänkin.
Kun seuraavan päivän tehtävät olivat ilmoitetut, tytöt rynnänneet ulos luokasta ja Helvi vihdoin löytänyt hattunsa, silloin hän riensi kuten ahdistettu jänönen kotia kohti. Ei, ei siellä koulussa todellakaan hauskaa ollut. Mahtoivatko ihmiset täällä kadullakin katsella hänen esiliinaansa? Voi, eikö äiti sitte tietänyt, kuinka Helsingissä oli tapana pukeutua? Ja muutenkin… koko tuo vieras tyttöjoukko… ja semmoinen hälinä…
Kotona äiti lohdutti ja rauhoitti häntä parhaansa mukaan. Helvin piti muistaa, mitä kaikkea hyvää hän saisi täällä oppia, ja tovereihin hän kyllä pian tottuisi.
— Mutta esiliinaa minä en enää koskaan ota päälleni, — virkkoi Helvi lopuksi päättäväisesti.