Silloin äidin hellä katse kävi vakavaksi.
— Otat kyllä, tyttöseni, vieläpä heti huomispäivänä. Sinä et saa oppia araksi ja turhamaiseksi. Ei sinun ensinkään tarvitse hävetä puhdasta esiliinaa eikä muutenkaan yksinkertaista pukuasi, kunhan vaan pidät sen siistinä. Kyllä kai siellä koulussa on hienosti vaatetettuja tyttöjä, mutta on siellä paljo köyhienkin vanhempien lapsia. Et sinä heidän joukossaan pistä silmiin, luulottelet vaan turhia.
— Mutta jos ne pilkkaavat…
— Ei sinun pidä välittää jonkun ymmärtämättömän toverin puheista. Kerroithan saaneesi kiltin ja ystävällisen sivukumppanin. — Vaan jouduppa nyt maitoa noutamaan, jotta saan vellin tulelle. Eikö sinun jo ole nälkä?
Niin, kellohan olikin jo paljon. Helvi otti kannun ja kiirehti myymälää kohti, josta hän joka päivä nouti heille tilatun maidon.
— Hyvää päivää taas, Helvi! Mihin sinä menet? — kuului kadun kulmasta heleä ääni. Irja ja Leima seisoivat siinä, ja edellinen nyökäytti iloisesti päätään. Mutta Helvi huomasi, että Leiman silmät vilkuivat hänen kannuunsa, ja hänestä tuntui, kuin Irjakin olisi sitä katsonut.
— Puotiin vaan, — vastasi hän nopeasti ja kääntyi kulmasta, posket polttavina. Takaisin hän palasi pitkää kiertotietä. Olisivathan Irja ja Leima vielä voineet seisoa tai kävellä siellä juttelemassa.
Äiti ihmetteli, miksi Helvi oli viipynyt tavallista kauvemmin, ja kun tyttö silmät alas luotuina kertoi sen, silloin äiti tuli yhä totisemmaksi. Hän tunsi, että pääkaupungin turhamaisuus jo tänä ensimmäisenä koulupäivänä oli virittänyt Helville verkkojansa.
— Rakas lapsi, — sanoi hän surumielisesti, — kohta sinä varmaan häpeät köyhää äitiäsikin.
— Voi äiti, mitä sinä puhut! — huudahti Helvi katuvaisena. — Minä olen ollut paha tyttö; anna minulle anteeksi!