Äiti suuteli häntä hellästi, sanoen:
— Rukoile, että Jumala antaa sinulle uljaan mielen ja nöyrän sydämen!
II
Kun seuraavan päivän aamutunnit olivat loppuneet ja oppilaat tulvasivat ulos, pujottelihe Irja Helvin luo ja tarttui hänen käsikoukkuunsa.
— Missä sinä asut? — kysyi hän.
— Kruunuhaassa, kaukana —
— Sitä minäkin arvelin — näinhän sinut eilen siellä. Minä asun myöskin Kruunuhaassa, suuressa kivimuurissa Elisabetinkadun varrella. Tiedätkö, missä Elisabetinkatu on? — Mennään yhdessä. Meidän luokkalaisista ei siellä päin asu muita kuin Leima Saarela, enkä minä viitsi kävellä hänen kanssansa.
— Kävelithän eilenkin…
— Se oli toista se, minä toruin häntä. Mutta hän ei välittänyt siitä, mitä minä sanoin, ja sentähden olen suuttunut häneen. Älä pidä lukua hänestä, hän on tyhmä.
— Oliko sinusta ikävä, kun opettaja pani meidät vierekkäin istumaan? — kysyi Helvi hetken kuluttua.