— Eikö mitä! — sanoi Irja innokkaasti, puristaen kovemmin Helvin käsivartta omaansa vasten. — Näetkö, minä olisin kyllä tahtonut pitää Elsan, mutta eihän hän ole enää koulussa. Me olimme aina, aina yhdessä… Minulla ei koskaan ole muuta kuin yksi ystävä kerrallaan. Ensin oli eräs tyttö, jonka nimi oli Elli, mutta hän kuoli, kun me olimme ensi luokalla. Sitte minä valitsin Elsan, ja hän muutti pois. Nyt minä en tiedä, kenestä tulee paras ystäväni, mutta minä luulen, että rupean pitämään sinusta. Pidätkö sinäkin minusta?
— Pidän, — kuiskasi Helvi ujosti, luoden ihailevan katseen toveriinsa, joka oli niin reipas ja varma, niin ystävällinen ja iloinen. Helvi tunsi itsensä kovin kömpelöksi hänen rinnallaan. Mutta tänään Irjallakin oli pumpulihame ja valkoinen esiliina, aivan kuten Helvillä, ja se kuitenkin häntä rohkaisi.
— Sitte me olemmekin ystävät. Anna kätesi siitä! Kas niin! — Mitähän muut tytöt sanovat? Katri Dahlberg ja Saimi Saarnio ja Ilmi ja ehkä Leimakin taisivat luulla, että minä nyt rupeaisin olemaan heidän kanssansa. — Kuule, koska sinä asut lähellä, niin emmekö aina kulje yhdessä kouluun ja kotiin? Poikkea sinä hakamaan minua, kun mennään!
Helvi lupasi onnellisena, ja hänestä tuntui, että koulunkäynti
Helsingissäkin sentään oli hyvin hauskaa. Ja ikäänkuin vahvistaakseen
Helviä siinä ajatuksessa Irja samassa virkkoi:
— Sinä osasit niin hyvin. Kuinka vanha sinä olet?
— Kolmentoista. Joulun jälkeen täytän neljätoista.
— No et sinä sitte juuri ole vanhempi minua. Missä olet ennen käynyt koulua?
Helvi kertoi olleensa maalla kansakoulussa. Mutta sitte pitäjän kirkkoherran vanhin tytär oli lopettanut tyttökoulun ja jäänyt kotiin opettamaan nuorempaa sisartansa, joka oli yhtä vanha kuin Helvi. He olivat kaksi vuotta lukeneet yhdessä.
— Se mahtoi olla aika etevä neiti, taikka sitte sinulla on hirmuisen hyvä pää. Minä luulin sinun käyneen jotakin muuta tyttökoulua, — selitti Irja. — Onko sinulla sisaruksia?
— Ei ole. Entä sinulla?