— Minulla on vaan veli. Taikka ei hänkään oikeastaan ole minun veljeni. Hänen nimensä on Ensio ja hän on pikkuserkkuni, mutta hänen vanhempansa ovat kuolleet ja hän on ollut meillä melkein minun syntymästäni saakka. Hän on hyvin hyvä poika.
— Onko hän? Minulla on kaksi serkkua maalla, mutta ne tekevät aina kiusaa minulle, kun olen sedän luona.
— Ensio ei tee koskaan kiusaa. Hän kuulustaa minulta vaikeimmat läksyt ja auttaa minua, ja kun olemme vapaat, lukee hän minulle kertomuksia tai leikkii kanssani. — Mutta katsoppas poikaa, tuolla hän juuri tuleekin koulusta. Siinä susi, missä mainitaan. Ensio!
Noin 16-vuotias vaaleakiharainen, hoikka nuorukainen astui yli kadun tyttöjen luo, nähtävästi puoleksi epäröiden, huomatessaan että Irja ei ollut yksin eikä kenenkään tutun tytön seurassa. Hän kohotti lakkiansa ja kumarsi, tietämättä menisikö edemmäksi vai liittyisikö joukkoon; mutta Irja selvitti pian asian ja veti hänet suoraan Helvin eteen, niin että heidän kaikkien täytyi pysähtyä, sekä sanoi yhdessä henkäyksessä:
— Tässä nyt on minun veljeni, Ensio Salojärvi, ja tämä on uusi toverini, Helvi — Helvi — mikä sinun liikanimesi olikaan?
— Aaltonen, — täydensi Helvi.
— Niin, Helvi Aaltonen. Mutta sinulle, Ensio, hän saa olla vaan Helvi, ja sinä olet hänelle Ensio. Hän tulee meille tästedes ainakin kaksi kertaa joka päivä — hakemaan minua kouluun, näetkö. Hän on nyt minun paras ystäväni.
Molemmat asianomaiset olivat hämillään ja kättelivät toisiansa virkkamatta sanaakaan. Ension suupielissä kuitenkin leikki hymyily, ja pian hän rupesi puhelemaan. Mutta Helvin posket olivat punaiset, ja hän uskalsi vaan kulmiensa alta katsoa Irjan vieressä astuvaa poikaa, joka jo oli melkein kuin nuori herra. Kuinka hän voisi tuota sinutella?
Irjan isän, tohtori Lindin asunnon luona heitettiin hyvästit "näkemiin asti". Mutta sittepä Helvi ei enää malttanutkaan kävellä, vaan lähti juoksemaan, kuten maalla ruohoisella rantapolulla, milloin oli viipynyt kauvan pappilassa ja oikein tuli halu kotiin. Hänellä oli nyt niin paljo kertomista äidille.
Mutta äiti ei ollutkaan kotona, kun Helvi perille ennätti. Leskivaimo Lehtoska, joka asui kyökissä Aaltosten kamarin vieressä, ilmoitti että juuri äsken joku oli käynyt kiirehtimässä hamettansa, ja rouva oli sitte lähtenyt kaupungille ostamaan nappeja ja muita tarpeita. Hän oli jo aterioinut ja käskenyt Helvin syödä yksin ja korjata ruoan pois.