— Kuka maidon on tuonut?
— Rouvahan se näkyi itse käyneen hakemassa, kun ei joutanut odottamaan.
Helvi huoahti helpotuksesta, vaikka kyllä tuntuikin ikävältä, että äidin oli pitänyt nähdä vaivaa ja että hän nyt oli poissa. Eikä hän palannutkaan, ennenkuin Helvin jo taas täytyi lähteä. Nyt hän ei edes voinut pyytää lupaa poiketakseen Irjaa noutamaan, mutta päätti sentään mennä, kun tiesi tämän odottavan.
Irja otti Helvin avosylin vastaan ja vei hänet kamariinsa, johon pääsi suoraan eteisestä. Se oli valoisa, suuri huone. Molempien ikkunoiden välissä oli siro huonekaluryhmä: valkoinen pöytä sekä pieni sohva ja tuoleja, joiden päälliset olivat vaaleanpunaista kukallista kangasta, silkkipöyhyjä sivuissa. Toisessa ikkunanpuolisessa nurkassa oli korkea, kattoon asti ulottuva kuvastin, toisessa Irjan kirjoituspöytä. — Helvin silmät siirtyivät esineestä toiseen. Tuossa oli vuode vaaleanpunaisen varjostimen takana, tuossa piironki, kirjakaappi ja sievä pianiino. Osasikohan Irja soittaakin? Ja kukkia ja tauluja… Kuinka täällä oli kaunista! Sanattomana ihaillen Helvi seisoi keskellä lattiaa, sillä välin kuin Irja etsi kirjojaan. Ei nyt kuitenkaan ollut aikaa pitkiin katselemisiin, kun piti rientää kouluun.
Sama hälinä kuin eilenkin ja tänä aamuna! Mutta Helvi ei enää sitä pelännyt, sillä hän oli Irjan ystävä, Irjan turvissa. Hän myöskin huomasi osaavansa paremmin kuin useimmat muut, paremmin kuin Irjakin, jota hän muuten piti kuin korkeampana olentona. Kun kello kolmelta palattiin koulusta, oli hän yhtä iloinen ja puhelias kuin kuka muu tyttö tahansa, ja kun Ensio taas senaatintorin luona yhtyi heihin, ei Helvi enää luonut silmiänsä alas. Kotiovesta hän syöksähti sisään kuin tuulen tuomana ja alkoi kohta kertoa äidillensä minkä kerkesi tästä ihmeellisestä päivästä: Irjasta, Ensiosta, punapäällyksisistä huonekaluista, koulutunneista — melkein yhtä vilkkaasti, kuin jos itse Irja olisi seisonut siinä lavertelemassa.
Äiti ei paljon keskeyttänyt hänen puhettansa, hymyili vain ja sanoi iloitsevansa, kun näki tyttönsä noin tyytyväisenä. Mutta kun päivällinen oli syöty ja Helvi käynyt kirjoihinsa käsiksi, silloin hän istui ompelupöydän ääreen miettiväisenä, miltei huolestuneen näköisenä. Helvi oli kyllä äärettömän ihastunut uuteen ystäväänsä, mutta oliko silti sanottu, että Irja Lind todellakin oli hyvä tyttö? Eihän Helvi häntä vielä voinut tuntea. Ja millainen oli se koti, johon Irja oli Helviä kutsunut? Helvi oli niin vähän ihmisiä nähnyt ja oli aivan lapsi vielä; hänen arvostelukykynsä ei suinkaan ollut kehittynyt. Irja oli tehnyt häneen syvän vaikutuksen, ja äiti tunsi sentähden, että hänen velvollisuutensa oli heti alussa ottaa selkoa siitä, johtaisiko uuden ystävän seura häntä hyvään vai pahaan. Mutta miten? Tänne ahtaaseen ompeluhuoneeseensa hän ei voinut kutsua Helvin tovereita, tarkastellaksensa heitä itse. Hän päätti lähteä tapaamaan koulun johtajatarta.
Rouva Aaltonen otettiin ystävällisesti vastaan, ja johtajatar kertoi hänelle mielellään, mitä tiesi Irjasta ja hänen kodistansa. Tohtori Lind oli etevänä pidetty lääkäri, vakava ja kaikin puolin kelpo mies. Tohtorinnaa johtajatar ei paljon tuntenut. Hänellä oli herttainen, ystävällinen olento, mutta hän saattoi kentiesi olla vähän pintapuolinen. Sitä tuli ajatelleeksi, kun istui tohtori Lindin hienosti sisustetussa vastaanottohuoneessa tai kun näki Irjan muodikkaita pukuja. Mutta koti oli hyvin varakas, ja silloinhan kiusaus ylellisyyteen oli suuri. Oli miten oli, johtajattaren mielestä rouva Aaltosen ei tarvinnut huolehtia siitä, että Helvi oli joutunut tämän perheen yhteyteen. Irja, vaikka olikin ainoa lapsi, tuntui ainakin vielä aivan turmeltumattomalta ja vaatimattomalta. Hän oli kolmannen luokan hauskimpia oppilaita, eikä opettajain koskaan ollut tarvinnut muistuttaa häntä muusta kuin ajattelemattomuudesta tai hätiköimisestä, johon hänen suuri vilkkautensa hänet toisinaan saattoi.
Rouva Aaltonen oli jokseenkin rauhoittunut, palatessaan kotiin. Sehän oli pääasia, että Irja oli kiltti tyttö. Mutta olisi hän sentään mieluummin suonut, että Helvi olisi liittynyt johonkuhun köyhempään toveriin. — Eikö hänen sydämessään piankin voi herätä tyytymättömyyttä ja katkeruutta, kun joka päivä näkee, kuinka paljon onnellisemmissa oloissa hänen ystävänsä elää? — mietti hän. — Ja eikö hän rupea haluamaan sellaista, mitä minä en voi antaa hänelle? Jos hän vielä kerran rupeaisi halveksimaan omaa köyhää kotiansa ja äitiänsäkin, niin silloin, silloin… Olihan eilispäivä jo antanut kylläkin huolen aihetta. Mutta ei — ne olivat vääriä, syntisiä ajatuksia. Ehkä tässä oli Jumalan käsi erityisesti johtamassa. Mitenkä muuten olisi käynyt niin, että rikas, lahjakas, miellyttävä tyttö, joka kyllä varmaan olisi muitakin ystäviä saanut, noin nopeasti ja aiheettomasti kiintyi juuri Helviin? Toiselta puolen ei sitäkään tietänyt, kuinka kauvan tuommoinen ystävyys kestäisi, jolla ei ollut sen enempää perustusta. Oli kenties ihan joutavaa niin paljon ajatella asiaa.
Sinä iltana äiti kuitenkin erityisen hartaasti rukoili Helvin puolesta.
Ja hänen tuli turvallinen olla. Valvoihan Isän silmä ylhäällä…