Lunta satoi pehmeinä, suurina hiutuvina. Se takertui puiden riippuviin oksiin, kääri kadut nahkeaan vaippaansa, tarttui jalkineisiin ja reenanturoihin ja peitti raitiot, joita myöten jo kahdesti oli lumiauraa ajettu. Talvi oli tullut tavattoman aikaisin, sillä nyt oltiin vasta marraskuun alussa.
Rouva Aaltosen huoneessa oli puolipimeä, vaikka päivällisruoka vastikään oli korjattu pöydältä. Ikkuna melkein kosketti pihamaan asfalttiin, ja sen syvennykseen oli kinostanut lunta niin korkealle, että pieni aliruutu miltei peittyi. Mutta takassa räiskyi iloinen tuli, ja sen ääressä Helvi istui kirja kädessä. Äiti työskenteli ikkunan luona.
— Müssen, musste, gemusst — äiti, näetkö vielä? Eikö sytytetä lamppua?
— Voithan sytyttää. Minä saan kyllä tämän kohta harsituksi, mutta kapteenska ehkä piankin tulee koettamaan, ja sitte täytyy nähdä tarkkaan.
— Tuleeko hän tänään? Voi voi, minulla on niin paljo läksyjä, missä minä sitte taas luen?
— Ota kynttilä ja mene kyökkiin. Vanha Lehtoska ei suinkaan häiritse sinua.
Helvi huoahti kerran sitä surkeutta, että heillä oli vaan yksi kamari ja osa Lehtoskan keittiöön. Olihan se edes hyvä, että hänellä ei ollut lapsia, jotka olisivat huutaneet. Helvi muisti erään toverin, jonka vanhemmilla myöskin oli yksi huone, ja siinä joukko pieniä siskojakin… Mutta Irjalla oli oma kaunis kamarinsa ja vieressä suuri tyhjä sali, eikä mikään estänyt, vaikka olisi lukenut, jotta seinät kaikuivat…
Helvi heräsi ajatuksistaan, kun kuuli liikettä oven takaa.
— Nyt joku kopistelee lunta jaloistaan, — virkkoi hän nousten paikaltansa. — Se on varmaankin kapteenska. Kylläpä hän on saanut tuiskua päällensä!
Tulija ei kuitenkaan ollut kapteenska, ainoastaan hänen palvelustyttönsä, joka ilmoitti, ettei rouva voinut lähteä ulos, kun oli niin paha ilma. Mutta hänen pukunsa oli kiire, ja hän käski pyytää, että rouva Aaltonen nyt kohta tulisi heille sitä koettamaan ja panisi hyvin vaatetta ympärille, jottei se kastuisi.