Rouva Aaltosen huulet värähtivät hiukan, kun hän vastasi: — Minä tulen heti.
Se oli nyt ensimmäinen säätyläishenkilö, joka oli tuonut hänelle puvun ommeltavaksi. Muuten työtä kyllä oli riittänyt pitkin syksyä, ja he olivat tulleet toimeen, vaikka niukastikin. Pitihän hänen olla hyvin, hyvin kiitollinen Jumalalle… Mutta kun hän puki yllensä ohutta talvitakkiansa ja katsoi ulos tuiskuun, silloin hän ei voinut olla muistamatta menneitä aikoja. Siellä kotitiellä maalla joskus kulkuset helisivät tämmöisinä päivinä, vilkkaan hevosen vetämä reki lämpöisine vällyineen pysähtyi portille, ja kyytimies kysyi kunnioittavasti lakki kourassa, saisikohan vaivata pastorskaa tulemaan naapuriin, kun emäntä ei voinut hyvin eikä päässyt hamettansa koettamaan. Mutta jos hän voi hyvin, silloin hän itse ajoi pahimmassakin pyryssä entisen papinrouvansa luo, ja kellä ei ollut hevosta, hän kahlasi lumessa tai jätti koettamisen tuonnemmaksi… Nyt olivat ajat toiset… Vaan niinpä oli kuin pitikin, hänen täytyi tottua siihen. Reippaasti hän karkoitti muistot luotansa, kääräisi huivin moneen kertaan kapteenskan puvun ympärille ja sanoi naurahtaen Helville, että koko mytty nyt oli kuin kapalovauva.
— Pitääkö sinun, äiti, todellakin mennä hänen tykönsä tässä ilmassa? — kysäsi Helvi silmät suurina. — Minun mielestäni se kapteenska yhtä hyvin olisi voinut itse tulla. Mutta hyvänen aika, minunhan piti ostaa huomiseksi laskuvihko! Odota vähän, äiti kulta! Saanko rahaa? Minä pistän päälleni ja tulen myöskin.
Tuiskutti niin, ettei voinut nähdä kuin parahiksi eteensä. Äiti ja tytär olivat tuskin ehtineet ensimmäiseen kadunkulmaan, ennenkuin jo olivat valkoiset kuin lumiukot. Kadulla oli hiljaista, ainoastaan raitiovaunun kello kilahteli kauvempana.
— Emmekö mene raitiolla? — virkkoi Helvi sen kuullessaan. Samassa hän melkein kuin anteeksi pyytäen rohkeata ehdotustansa lisäsi: — Vain kolmekymmentä penniä. Minä ompelen jotakin ja ansaitsen sen.
Äiti otti esiin kukkaronsa ja antoi Helville viisitoista penniä.
— Minun matkaani raitiotie ei sovi — mene sinä ajamaan, jos tahdot. Mutta ajattele, kuinka raskas hevosten on laahustaa vaunuja tämmöisessä kelissä! Saat nuo pennit, jotka annoin, ei sinun tarvitse niitä ansaita. Päätä itse, käytätkö ne mieluummin ajamiseen vai panetko ne kotona lähetyslaatikkoon. — Hyvästi nyt, tästä minun pitää kääntyä.
Niin, hevoset… Helville ne eivät olleet mieleenkään juolahtaneet. Kello kilahti jo ihan vieressä, tuossa vaunut tulivat, niin täynnä väkeä, että joku seisoi ulkosillallakin. Hevosia oli kaksi, mutta ne kiskoivat uupuneesti kuormaansa. Nyt ne pääsivät vaihdepaikkaan ja pysähtyivät, ja siitä toinen hevonen vietiin pois.
Helvi taisteli, mutta voitti pian. Miksikä hän todellakin menisi sinne kuorman lisäksi? Olihan hänellä keveät jalat, eikä hän ollut "suolaa eikä sokuria". Ja sitte rahat säästyisivät lähetykselle. Paperikauppaan ei ollut pitkä matka, ja hän ehkä jo olisi siellä, ellei olisi tässä suotta menettänyt aikaa tuumimiseen.
— Nyt minä olen nopsa, — päätti hän, lähtien aika vauhtia livistämään lumen läpi.