Kun äiti noin tunnin kuluttua palasi kotiin, tuli Helvi häntä vastaan silmät säteilevinä, pakanalähetyksen säästölaatikko kädessään.
— Katso, äiti, tuonne ne menivät! — virkkoi hän, pudottaen kaikki kolme viisipennistä perätysten lippaan suusta sisään.
— Se on oikein, — lausui äiti, ja hänenkin silmänsä loistivat ilosta, kun hän asetti märkää takkiansa kuivamaan tuolin selälle uunin luo.
— Ja sitte minun mieleeni johtui jotakin. Sinä et tahtonut antaa minun ansaita näitä rahoja; mutta enkö voisi muuta ansaita? Osaanhan minäkin ommella, kun sinä leikkaat ja koetat. Olisi niin hauska, jos saisin omaa rahaa.
— Sinullahan oli niin paljo luettavaa, ja nyt puhelet ja mietit ihan muita asioita. Mielelläni annan sinun ommella, kun vaan ensi sijassa hoidat koulutyösi.
— Saanko minä sitte ostaa, mitä tahdon? Vaatteita ja kirjoja ja torttuja — ja antaa lähetykselle —
— Niinkö paljon luulet saavasi kokoon, että se riittää tuohon kaikkeen? Saat ostaa ja antaa mielesi mukaan, kunhan sinulla kerran on ne rahat käsissäsi. Ensiksikin minun pitää saada jotakin helppoa ommeltavaa, semmoista, joka sopii sinulle ja jonka ei ole kiire. — Mutta nyt emme enää puhu siitä, nyt sinun täytyy lukea. On jo mennyt paljon enemmän aikaa hukkaan, kuin jos kapteenska olisi käynyt täällä pukuansa koettamassa.
Tavallisesti Helviä ei suinkaan tarvinnut kehoittaa lukemaan, sillä koulutyö oli hänen ilonsa, ja nytkin hän nopeasti oppi, kun kerran pääsi reippaaseen alkuun. Illalla hän tyytyväisenä kopahutti kirjaa otsaansa ja paneusi levolle, huoletonna läksyistänsä. Ei aamulla juuri ollutkaan aikaa lukea, jos sattui nukkumaan vähän kauvemmin, sillä vuode oli korjattava ja huone siivottava.
Kun Helvi seuraavana aamuna puoli kahdeksan aikaan tuli tohtori Lindin eteiseen, olivat Irja ja Ensio siellä jo panemassa päällysvaatteita yllensä. Tervehdittäessä Irja loi veitikkamaisen syrjäsilmäyksen Ensioon ja virkkoi:
— No, sanoppas nyt asiasi hänelle!