Mutta niin ylös eivät tytöt tällä kertaa pyrkineet. Tuossa oli suuri mänty, sen juurella kivi, ja kiven vieressä lepäsi ruskeahtava sammal koskemattomana ja pehmeänä kuin kaunein matto. Siihen Irja heittäytyi pitkin pituuttaan syvään huoahtaen ja onnellisesti hymyillen.
— Tämäpä on ihanaa!
Samassa hän säpsähtäen hyppäsi ylös.
— Mikä rapina se oli? Eihän vaan käärme? Helvi, kuulitko?
— Vai käärme! Tule tänne, Ensio, piilosilta! Tietäisitpä, kuinka säikähytit Irjaa, — virkkoi Helvi nauraen, nähdessään Ension kömpivän puun takaa esiin.
Poika oli hämillään ja hieroi silmiänsä. Hänkin oli etsinyt varjopaikkaa lukeaksensa, mutta kuumuus oli raukaissut ja uni voittanut ihan huomaamatta. Vasta tyttöjen askelista ja puhelusta hän oli herännyt ja seisoi nyt siinä melkein kuin pahantekijä.
— Nukkunutko sinä olet! — ilkkui Irja. — Mutta nyt saatkin rangaistukseksi tehdä työtä ja lukea meille ääneen monta lehteä. Tuo Helvi tahtoo välttämättömästi kutoa sukkaa, ja minua laiskottaa niin hirveästi. Istu nyt kivelle Helvin viereen! Kyllä siihen kaksikin mahtuu.
Ensio nauraen otti kirjan, mutta valitsi paikkansa sammalelle Irjan pääpuoleen. Luku oli alussaan ja sisälsi pitkiä sotakuvauksia ja yleisiä selontekoja. Ei ollut neljää sivuakaan luettu, ennenkuin Irja oli syvässä unessa.
Helvi ja Ensio katsoivat toisiinsa hymyillen, ja Ensio laski kirjan pois.
— Herätämmekö hänet? — kysyi Helvi kuiskaten.