— Ei, ei, anna pikku siskon nukkua, — kuiskasi Ensio vastaan. Ja hänen äänetön katseensa lisäsi: — Etkö sinä näe, kuinka suloinen hän on tuossa?
Todella hän olikin kuin lapsuuden häiritsemättömän rauhan elävä kuva. Posket hehkuivat lämmöstä, huulet olivat hiukan avoinna, hengitys keveä ja tasainen. Punainen nauha oli luistanut hiuksista, ja ruskeat kiharat hajallaan ympäröivät hänen päätänsä.
Pitkän hetken he istuivat vaiti häntä katsellen, mutta sitte Ensio hiljaa siirtyi Helvin viereen ja rupesi puhumaan, yhä kuiskaten.
— On niin hauskaa, että sinä olet täällä ja Irjalla on seuraa. Välistä minä pelkäsin, että hän kyllästyisi minuun, kun aina kesäisin olimme kahden, ellei tullut matkustavaisia vieraita. Eihän täällä ole naapureita lähimaillakaan.
— Kuinka hän olisi voinut kyllästyä sinuun? — kysyi Helvi, katse täynnä avomielistä ihmetystä.
Ensio ei siihen vastannut, vaan jatkoi: — Ja paljon hän oli yksinkin sedän ja tädin kanssa. Minä olen aina koettanut lukea osan päivästä.
— Mitä sinä luet? Eihän kesällä ole läksyjä.
— Nyt luen filosofiaa. Aion ottaa sen pääaineekseni, kun tulen ylioppilaaksi, ja sitä pikemmin pääsen valmiiksi, mitä enemmän olen ennakolta lukenut.
— Tuleeko sinusta filosofian maisteri? — kysyi Helvi hämmästyen itsekin rohkeuttansa, kun uskalsi sellaista udella.
— Ensin maisteri, sitte pappi, niin minä olen ajatellut.