— Pappi! — huudahti Helvi ilosta säteilevin silmin, unohtaen puhua kuiskaamalla. — Kuinka hauskaa! Minun isänihän myös oli pappi.
Silloin Irja liikahti, hieroi silmiänsä ja kohottausi istumaan.
— Mitä, mitä… Huusiko joku? Olenko minä nähnyt unta? Hyi, Helvi ja Ensio, miksi te annoitte minun nukkua? Nyt nauratte minua, kun minä äsken tein pilaa Ensiosta!
Molemmat vakuuttivat, ettei heidän mieleensäkään johtunut nauraa hänelle. Mutta Irjan täytyi välttämättömästi näyttää, ettei hän ollut mikään veltostelija, ja siksi hän ehdotti, että kiivettäisiin kilpaa harjun huipulle ja samaa kyytiä huvihuoneen yläkertaan.
— Nyt minä lähden — yks, kaks, kolme! Tulkaa perässä!
Tietysti hän oli ensimmäisenä siellä ylhäällä. Ensio soi mielellänsä hänelle voiton, ja Helvi taas ei notkeudessa ja sukkeluudessa mihinkään riittänyt Irjan rinnalla. Vihdoin he kaikki kolme hengästyneinä ja läähättäen seisoivat tornissa kaidepuun luona.
— Ja nyt juoksemme taas alas, että mäki tärisee, ja menemme suin päin järveen, — jatkoi Irja huimaavia ehdotuksiansa.
— Kiitos vaan kunniasta, — nauroi Ensio. — Vaatteinemme päivinemme, vai kuinka? Älähän nyt, sisko, kyllä me sentään istumme täällä, kun kerran tulimme.
Helvi ei enää kuunnellut heidän puheitansa. Hän nojausi kaiteeseen, katse kiinnitettynä lumoavaan maisemaan, jonka hän vasta pari kertaa oli ehtinyt nähdä. Niin synkkää kahdella taholla — vuoria vaan ja koskemattomia korpia. Lännessä näkyi lyhyen matkan päässä iso kylä laivalaitureinensa, ja siitä eteenpäin peltoja ja niittyjä pitkässä, laajenevassa jonossa, kunnes metsä ne katkaisi jälleen. Mutta edessä Haapalehto hymyili ja Saimaa kimalteli siniaaltoinensa. Niemi kurkottihe toista syleilemään, kukkavihkona saari kohosi saaren vieressä, salmet välkkyivät ja lahdet värehtivät. Vaan uloinna aukeni avara selkä, jonka äärtä silmä turhaan tapaili. Siellä valkoiset purjeet hohtivat ja höyrylaivojen sauhu erottui vaalakkaa taivasta vasten. Siitä kulki yhdystie salon ja suuren maailman välillä.
Mitä mietti Helvi? Tiesikö hän sitä itsekään? Maailma oli niin suuri ja kirkas ja ihana, kun sitä katsoi Honkaharjulta — Laakson lapsen se hurmasi vastustamattomalla voimalla.