Ensio kuului ehdottelevan, että he laulaisivat jotakin.
— Niin, lauletaan, lauletaan! — Helvi käännähti säteilevin silmin tovereittensa puoleen. Se vastasi niin hyvin hänen mielentilaansa.
— Mitä laulamme?
— "Mä oksalla ylimmällä" — eikö se sovi hyvin?
He valitsivat sen. Irjan ja Ension ääni kaikui sointuvammin, Helvin heikommin, mutta kaikki he lauloivat sydämensä pohjasta.
— — "Oi taivahan pyhä Herra, sä Isämme armias, ah kuinka on maasi kaunis, kuink' ihana taivahas! Suo järveimme säihkyellä ain' lempemme tulta vaan! Oi Herra, intoa anna kotimaatamme rakastamaan!"
Monikertaisena kuului kaiku ympäröivistä vaaroista ja vuorista. Ja vielä laulun vaiettua kaikuivat sanat ja sävelet nuorissa sydämissä.
— Minä en ymmärrä, kuinka ihmiset voivat luopua Suomesta ja mennä muille maille, — virkkoi Irja. — Me kolme, me ainakin rakastamme synnyinmaatamme emmekä sitä koskaan jätä. Tehdäänpä luja liitto nyt tässä! Luvataan antaa koko elämämme Suomelle yksin!
Ension täytyi hiukan hymyillä Irjan juhlalliselle innolle, mutta hän oli kuitenkin heti valmis "liittoon".
— No, Helvi, sinun kätesi myöskin!