Mutta Helvi oli yhtäkkiä tullut totiseksi. Hän vetäytyi pois, hän ei voinut ojentaa kättänsä.
— Helvi — — — mitä?
Irjan katse oli kuvastanut suurinta hämmästystä, mutta nyt hän näytti melkein säikähtyneeltä.
— Sitäkö sinä ajattelet? Ei, Helvi, — — — ethän sinä voinut mitään tarkoittaa sillä talvellisella aineellasi — —, sehän olisi aivan hirveätä! Etkä sinä koskaan petä Suomea sillä lailla!
Helvin huulet värisivät ja kyyneleet kohosivat silmiin. Hän ei ollut pitkään aikaan muistanut koko lähetysasiaa. Mistä se nyt tuli kuin salamana?
Irja oli huudahtanut: "koko elämämme Suomelle yksin!" Mutta hetkenä, jota Helvi ei voinut unohtaa, oli toinen lausunut juhlallisella, vakavalla äänellä: "ota, Herra, hänen elämänsä — ota hänet kokonaan!" Lähetysjohtaja oli hänet Herralle jättänyt — ja äiti, oma rakas äitikin niin monta kertaa…
Ja äitiä muistaessaan Helvi rupesi itkemään. Jospa hän olisi ollut täällä pulmia selvittämässä! Helvi ei uskaltanut luvata, ettei hän koskaan kotimaata jättäisi, mutta samalla, jo eron mahdollisuutta ajatellessa, oli kuin sydän olisi puristunut kokoon pelosta ja tuskasta. Miksi talvella oli tuntunut ihan toiselta?
Eikö voinut yhtaikaa palvella Jumalaa ja omaa isänmaata?
Irja oli kietonut kätensä Helvin ympärille ja oli itsekin vähällä saada kyyneleet silmiinsä. — Helvi rakas, Helvi kulta, — lohdutteli hän. — En minä tahtonut pahoittaa sinua. Minähän en ymmärtänyt… enkä minä koskaan sinua oikein ymmärrä… voi, älä nyt itke!
Nyyhkytysten seasta Helvi koetti vakuuttaa, ettei hän ollut Irjaan pahastunut. Mutta kyyneleet pulpahtivat uudelleen esiin, ja äskeinen ilo ja sopusointu oli mennyttä.