Silloin Ensio istuutui hänen viereensä ja sanoi ystävällisellä äänellä:
— Emmehän me kukaan tiedä, mihin joudumme. Et sinä petä Suomea, vaikka sinun joskus täytyisi mennä vieraaseenkin maahan. Voimmehan synnyinmaata rakastaa missä tahansa, ja kyllä sinäkin rakastaisit. Ja ehket sinä koskaan lähdekään täältä pois.
Nyyhkytykset alkoivat tauota, kyyneleet kuivaa. Helvi loi silmänsä ylös Ensioon, ja niissä näkyi ilon välähdys, kuin kirkas kaari sadepisaroissa.
— Tehdään vähän toisenlainen liitto, — jatkoi hän. — Tyydytään siihen, että vaan lupaamme rakastaa syntymämaata ja koettaa rakkauttamme työssä osottaa niin paljon kuin voimme. Sen me kaikki uskallamme vakuuttaa. Mutta oletko sinä, Irja, niin vähään tyytyväinen?
Olihan hän, vaikka tuntuikin melkein, kuin olisi kylmällä vedellä sammutettu hänen tulinen innostuksensa.
— Sitte meidän ainakin heti pitää ruveta sitä osottamaan, niinkuin sinä sanoit, ryhtyä johonkin semmoiseen työhön, — tuumi hän.
— Kyllä se on parasta, — myönsi Ensio nauraen, mutta lisäsi kohta totisena: — Me olemmekin ihan liiaksi ajatelleet itseämme. Tuolla kylässä on paljo köyhiä, tietämättömiä lapsia. Olen jo ennenkin usein miettinyt, että meidän pitäisi tehdä jotakin heidän hyväksensä. Nyt kun meitä on kolme, saisimme helposti toimeen pienen iltakoulun taikka jotakin sellaista. Emmekö koettaisi?
— Koetamme tietysti, — huudahti Irja uudelleen innostuneena. — Siitäpä vasta tulee hauskaa! Miten ei kukaan meistä ole sitä ennen keksinyt? Voi, juostaan pian alas, mennään kertomaan isälle ja äidille!
Hän unohti koko juhlallisen "liiton", eivätkä Ensio ja Helvi välittäneet muistuttaa. Mutta sydämet olivat kuitenkin tehneet liiton, yhtyneet hyviin aikomuksiin ja vakaaseen päätökseen vähäisilläkin voimilla työskennellä Suomen hyväksi. Helvin suru oli jo haihtunut. Ei hän ollut selvästi tietänyt, miksi hän itki, eikä hänelle myöskään nyt ollut selvää, mikä oli tuottanut lohdutusta. Ajatukset ja tunteet olivat yhtä epämääräiset kuin ennenkin. Mutta hänestä tuntui kuin Ensio olisi ymmärtänyt häntä niin hyvin, paremmin kuin hän itse — ja hän rauhoittui. Kuinkapa varjot olisivatkaan kauvan viihtyneet täällä päivänpaisteessa?
Iloisina he riensivät rinnettä alas. Vastaan jo törähti metsästystorven ääni; se oli merkki, jolla tohtorin oli tapana kutsua nuorta väkeänsä aterioille.