— No, tule nyt puutarhaan! — sanoi Irja, tarttuen hänen käteensä.
Silloin Helvin täytyi voittaa se kiusallinen, ahdistava, häpeänsekainen tunne, joka oli hänen huulensa sulkenut.
— En minä voi tulla vielä juuri —
— Mikset? Mikä sinulta vielä puuttuu?
Helvi lensi tulipunaiseksi, katsoi lattiaan ja viivytti vastaustaan. Mutta sitte hän loi silmänsä ylös ja kysyi totisesti, ponnistaen kaiken rohkeutensa:
— Irja, etkö sinä koskaan rukoile illoin ja aamuin?
— Johan minä luin aamurukouksen aikaa sitte, heti kuin heräsin.
— Mutta minähän heräsin ensin enkä nähnyt sinun rukoilevan, — vastasi
Helvi ihmetellen.
— Nähnyt? Kuinka sinä sen olisit nähnyt? Eihän siinä tarvitse huuliansa liikuttaa.
— Äiti ja minä laskeudumme aina polvillemme, — sanoi Helvi hiljaa.