Nyt oli Irjan vuoro katsoa Helviä hämmästyksissään.
— En minä ole koskaan kuullut, että muut kuin pelastusarmeijalaiset tekevät sillä lailla! — virkkoi hän viattomasti, silmät suurina. — Mitä se hyödyttää? Eihän kirkossakaan kukaan lankea polvilleen.
Kirkossa — niin, se oli totta — sitä ei Helvi ollut ennen ajatellutkaan. Ylimalkaan hän ei ollut mitään ajatellut eri asennoista rukoillessa. Hän oli aina nukkunut äitinsä kanssa samassa huoneessa, aina laskeutunut polvilleen ja pitänyt sen ihan luonnollisena asiana. Miksi hän niin teki, sitä hän todellakaan ei tietänyt eikä voinut selittää.
— Mitä se hyödyttää? — toisti Irja. — Luuletko sinä, että Jumala paremmin kuulee meitä sillä lailla?
Ei, eihän Helvi sitä luullut, mutta ei hän osannut muutakaan syytä sanoa. Sen hän vaan tunsi, ettei häntä tyydyttänyt sellainen puoliunessa ja pelkissä ajatuksissa lausuttu rukous kuin Irjan.
— Jää nyt sitte tekemään mitä tahdot, minä odotan sinua puutarhassa, — sanoi Irja hetken kuluttua ja lähti huoneesta.
Ja Helvi laskeutui polvilleen; mutta kun viereisestä huoneesta kuului liikettä, hypähti hän kohta jälleen ylös säpsähtäen kuin pahantekijä. Rukouksen rauhaa hän ei löytänyt, eikä raamatunluvusta tullut tällä kertaa enempää kuin edellisenäkään iltana. Muutaman minuutin perästä hän oli puutarhassa Irjan luona.
Sitte oli taistelua jatkunut monena päivänä. Aina Helvi kumminkin uskollisesti otti raamattunsa esille, mutta ei hän kertaakaan jäänyt pitemmäksi ajaksi luettua miettimään, kuten kotona. Vaan eräänä iltana tapahtui jotakin odottamatonta: Irja kysyi, eikö Helvi tahtoisi lukea ääneen, että hänkin kuulisi. Silloin Helvin silmät loistivat ilosta, ja siitä asti tuli heille tavaksi lukea yhdessä joka aamu ja ilta.
Mutta polvillensa ei Helvi enää koskaan laskeutunut. Eiköhän Irja ollutkin oikeassa, kun hän sanoi, että Jumalalle oli yhdentekevää, kuinka kukin rukoili? Ainakin täällä polvistuminen tuntui niin oudolta ja vaikealta… Helvi päätti kuiskata rukouksensa vuoteella maatessaan, yhtä huomaamattomasti kuin Irjakin — mutta hyvin hartaasti…
Siitä lähtien hän kuitenkin kaipasi jotakin, eikä rukous tuntunut samalta kuin ennen. Usein kävi niinkin, että Irja rupesi juttelemaan, eikä Helvi voinut olla vastaamatta, ja puhe Jumalan kanssa keskeytyi. Tapahtuipa joskus, että hän nukkuikin rukoukseensa. Välistä hänen oli paha olla tästä kaikesta, mutta ei hän antanut itsellensä aikaa pitempiin mietteisiin ja selvityksiin. Päivä riensi päivän perästä, aina yhtä rikkaana ja vaihtelevana; ajatukset ja kysymykset hukkuivat sen pyörteeseen. Kerran hän aikoi kirjeessä puhua huolensa äidille, mutta sitte hän ei sitä tehnytkään. Tiesihän hän ennakolta, mitä äiti vastaisi… Mutta se tuli siitä, ettei hän tuntenut näitä oloja; ihan varmaan hän ymmärtäisi tyttöään, jos olisi täällä…