Eikä Helvi enää taistellut eikä tuuminut. Hän tahtoi nauttia ja olla onnellinen, hänen täytyi saada olla. Kesä oli niin lyhyt! Mitä tämä miettimisestä paranikaan. Voihan hän nyt menetellä, niinkuin täällä tuntui sopivimmalta, ja kotona sitte taas seurata entisiä tapojaan.
XII
Oli satanut pari päivää peräkkäin, mutta juhannusaatto koitti kirkkaana ja kauniina. Se oli erityinen juhla Haapalehdossa, sillä silloin tohtori Lind vietti syntymäpäiväänsä.
Huolimatta sateesta oli eräs palkattu kyläläinen tuonut metsästä kokonaiset kantamukset katajaa, puolanvarpuja ja katinliekoja, ja iltayöstä Ensio ja molemmat tytöt olivat leivintuvassa niistä seppeleitä sidelleet. Aamulla huvila koreili juhlapukuisena. Nuoret olivat ensimmäisinä ylhäällä, sillä heillä oli toinenkin hauska yllätys tohtorille: he tahtoivat näet herättää hänet laululla. Irja ja Ensio eivät ennen olleet sitä yrittäneet, kun heitä oli vaan kaksi. Kolmen laulu kuului jo toisenmoiselta, vaikkei Helvin ääni vahva ollutkaan, ja sitäpaitsi oli harjoitteleminenkin hauskempaa, kun oli oikea pieni "kuoro".
Ja tohtori oli ihastunut heidän keksintöihinsä. Hän levitti käsivartensa niin leveälle, että saattoi sulkea niihin heidät kaikki kolme, ja kiitti heitä sydämellisesti, kehui laulua kauniiksi ja ylisti seppelekoristeita kerrassaan mainioiksi. Sitte tuli tohtorinna noutamaan koko joukkoa järvenpuoliselle parvekkeelle kahvia juomaan. Kaste vielä välkkyi kukkasissa, Saimaa nukkui peilityynenä ja ilmassa tuntui varhaisen aamun miellyttävä raikkaus. Tiesivätkö lintusetkin, että nyt oli juhannus? Kilvan ne ainakin lauloivat suven suloutta, juhlan riemua julistivat.
Ainoastaan aamu oli tänään perheen keskinäiselle seurustelulle omistettu. Sitte oli tohtorinnalla senkin seitsemät toimet ja touhut, sillä päivälliseksi piti vanhan tavan mukaan saapua vieraita sekä lähikaupungista että ympäristöltä, ehkäpä kauvempaakin. Kuka tuttava vaan tuli, hän oli kutsuttakin tervetullut. Eikä koskaan hennottu samana iltana eritä; ellei huvilassa riittänyt yösijoja, saatiin kyllä kylästä lisää. Hyvinpä niitä useimmiten tarvittiinkin, sillä juhannusaatot Haapalehdossa olivat Lindin perheen sikäläiselle seurapiirille kesähuvien tähtinä, joita jokainen tavoitti. Ihmekö että haluttiin sinne, missä ihana luonto, runsaat varat ja ennen kaikkea herttaiset ihmiset panivat parastansa vieraiden viihtymiseksi?
Nyt olivat nuoret sen lisäksi saaneet luvan aikaisemmin aamupäivällä pitää kahvikemut pienille oppilaillensa. Pitihän heidänkin iloita isän juhlana, arveli Irja. Toimessaan hän hyöri Helvin kanssa kattaen kahvipöytää lehtimajaan, sillä hän oli päättänyt, ettei tämä tuuma saisi tuottaa äidille yhtään lisävaivoja. Äidin tähdenhän Ensio sitä oli epäillyt, vaikka hänenkin kyllä muuten teki mieli nähdä kylän lapsia runsaan syntymäpäiväpöydän ääressä.
Tuolla ne jo tulivatkin, kaikki yhdessä joukossa. Eihän näin merkkipäivänä kehdannut yksinään mennä, kuten tavalliselle koulutunnille! Äidit olivat siistineet heitä parhaansa mukaan. Pellavatukat oli kastettu ja kammattu jakaukselle, kasvot ja kädet pesty, ja pyhävaatteet pantu niiden ylle, joilla oli sellaiset. Mutta mäkituvan keveäjalkainen pikku Liisu kopsutteli ison siskon ruojukengissä, suutarin Mikko oli jostakin saanut lainaksi miehen takin, ja Aakulan Aino kompastui vähän väliä äitinsä pitkän hameen helmoihin, jotka liehuivat hänen kantapäillänsä. Hämillään ja epävarmoina oudoissa tamineissaan he pysähtyivät ison käytävän eteen, uskaltamatta astua kauvemmaksi.
Mutta siinä he joutuivat kahden tulen väliin, sillä lehtimajasta riensivät "opettajat" heitä vastaan, ja ujoimmat, jotka olivat vetäytyneet toisten taakse, huomasivat yhtäkkiä itse tohtorin ja tohtorinnan tulevan rakennuksen puolelta suoraan heitä kohti. Ei nyt auttanut muuta kuin niiata ja kumartaa sormet suussa ja pää vinossa ja sitte käydä isäntäväen saattamina höyryävien kuppien ääreen, jotka lehtimajassa odottivat. Siellä pian arkuus suli tyytyväisyyden ja ilon loisteeksi. Liisu piteli kaksin käsin teevatiansa, puhalsi ja hörppäsi ja vuoroon hengähti syvään, suu hymyssä. Muona-Juhon pienet tytöt, jotka olivat kutsutut vanhemman veljen mukana, istuivat turvallisina Helvin ja Irjan sylissä ja purivat vehnäkakkujansa, jotta posket olivat pullollaan. Mikko suuressa takissaan oli niin miehevä, että uskalsi jo katsoa tohtoriakin silmiin, ja Aino vastasi arvokkaasti kuin pikkuinen emäntä tohtorinnan kysymyksiin. Vasta leikkimään ruvetessa hän muisti hameensa hankaluuden, ja Liisu tirkisteli ymmällään kenkiänsä. Mutta helpolla siitäkin pulasta suoriuduttiin. Jalkineet vaan muitta mutkitta heitettiin mäkeen, ja parilla hakaneulalla Irja sai hameen kylliksi koholleen. Sitte juostiin ja leikittiin — ujostelematta, täysin riemuin, kaiken muun unohtuessa. Mitä siitä, kuka oli opettaja tai oppilas, kuka tohtorin, kuka mökkiläisen lapsi!
"— — Kentillä leikkitarhain yhdessä juostihin; ken pallonlyöjä parhain, se meistä etevin — —"