Yhtä syvään he ainakin huokasivat, Irja ja moni pienistä vieraista, kun tohtorinna tuli huomauttamaan, että sen huvin jo täytyi loppua ja tyttöjen rientää pukeutumaan, jotta sitte ehtisivät laivalaiturille varsinaisia vieraita vastaan.
* * * * *
Heitä oli tullut tavallista enemmän, etenkin nuoria. Päivällinen oli syöty yleisen ilon vallitessa, ja heti iltapäiväksi oli määrätty veneretki kauniille Sotkasaarelle, joka oli tiheimmän saariston syrjässä ison Saimaan rajalla.
Huvilan ja vierasten veneet muodostivat kokonaisen ketjun. Etummaisessa, köynnöksillä koristetussa veneessä piti perää tohtori, päivän sankari, ja siinä istui Ensio soutamassa.
Hänen katseensa kulkivat seuraavaan veneeseen, joka oli täynnä pelkkiä nuoria. Irja istui parven keskellä valkopukuisena, kuten tavallisesti juhlatiloissa, pitkät siniset nauhat vyöllä ja liehuvin kiharoin. Nimismies Brofeltin pojat, joista vanhempi keväällä oli saanut lyyryn lakkiinsa, näkyivät innokkaasti väittelevän hänen kanssansa jostakin, ja ympärillä istuva iloinen joukko helähti tuon tuostakin raikkaaseen nauruun, kun Irja varmaankin sukkelasti vastasi.
Ensio tuli yhä totisemman ja hajamielisemmän näköiseksi. Ei sentähden, että hän siihen veneeseen olisi halunnut, sillä tässä vanhempien joukossa kyllä oli parempi. Hekin puhuivat vilkkaasti — niin vilkkaasti, ettei ollut epäkohteliasta, vaikka soutaja kokassa istuikin ääneti. Ja vaiti, omissa ajatuksissaan hän halusi olla. Tuoko oli hänen pikku siskonsa, hänen Irjansa? Niin, olihan hän sama, yhtä häikäisevän kaunis ja iloinen kuin aina — ja kuitenkin hän yhtäkkiä tuntui paenneen Ensiosta kauvas pois, ikäänkuin kasvaneen ja muuttuneen vieraaksi — Kuinka herttainen hän oli ollut aamupäivällä kaataessaan kahvia kylän lapsille ja juostessaan kyyhkysenä haukkaansa pakoon! Sellaisena hän oli Ension mieleen. Miksi hänelle nyt olikin pantu tuommoinen helsinkiläinen tanssiaispuku, jonka kautta hän erottautui kaikista muista? Ja miksi nuo pojat viitsivätkin lapsen kanssa veikistellä — ja miksi hänkin, Irjakin, viitsi…
Ja Ensio käänsi silmänsä pois tuosta nauravasta ja melskaavasta joukosta. Ne sattuivat kolmannen veneen keulassa istuvaan tyttöön, jolla oli yllänsä yksinkertainen punaruutuinen pumpulipuku ja tukka tavallisella palmikolla. Hän istui erillään ja ääneti kuten Ensiokin, loiskutteli haavanoksalla vettä ja katseli kuplia, jotka siten syntyivät tyyneen pintaan. Mutta hänen kasvoissaan ei kuvautunut alakuloista vakavuutta, kuten Ension, vaan rauhaisa onni niistä säteili.
— Mitähän se Helvi tuossa tuuminee? — ajatteli Ensio.
Samassa hän loi silmänsä ylös, kohtasi Ension katseen ja hymyili; ja Ension täytyi hymyillä vastaan. Helvi oli niin onnellinen. Mitä noista vieraista ihmisistä? He eivät hänen iloonsa kuuluneet. Mutta täytyihän hänen sydämensä riemuita, kun kaikki oli niin ihanaa ja valoisaa, kun oli juhannus…
— Ensio hoi, otappa vastaan! — kajahti silloin Irjan ääni.