He istuutuivat pikku sohvaan, ensin äänettöminä, sitte alkaen kuiskaamalla puhella ja lopuksi innostuen kertomaan tuumiansa ja toiveitansa ja rakentelemaan tuulentupia tulevaisuutta varten.
— Nyt me tulemme molemmat ylioppilaiksi, Helvi! Sittekin käy niin, vaikka sinä viime talvena pidit sen ihan mahdottomana.
— Jumala on niin ihmeellinen, — kuiskasi Helvi.
— Me luemme yhdessä ja saamme yhtaikaa valkoisen lakin. Ja sitte myöskin yhdessä alamme tehdä työtä isänmaan hyväksi. Nyt vasta minä sen oikein ymmärrän, toisin kuin viime talvena. Koulumme Haapalehdossa opetti minua. Molemmat me tahdomme elää Suomelle!
— Minä tahdon elää Jumalalle, — vastasi Helvi varmasti. — En tiedä minkä tehtävän hän minulle antaa, mutta äidin kuolinvuoteen vieressä minä lupasin Jumalan tietä kulkea. Oi Irja, minä olen häntä vastaan rikkonut ja hänet kieltänyt! Enkä minä sitte vieläkään oikein uskonut häneen, sillä minä olin niin onneton, kun jäin yksin sedän luo. Nyt hän on kuitenkin suonut minulle näin paljon hyvää, niin paljon etten koskaan voi häntä kyllin kiittää. Minä olen hänen omansa ja tahdon olla aina.
Irja ei sanonut mitään, hän vaan hiljaa silitteli ystävänsä kättä; mutta hänen ilmehikäs muotonsa kertoi, että hän taisteli. Sitte hän yhtäkkiä kohotti päänsä, katsoi Helviä suoraan silmiin ja lausui: — Sinulla on jotakin, jota minä en tunne. Mistä sinä saat tuon voiman ja rohkeuden? Helvi — opeta minua Jumalaa etsimään!
— Tule, niin polvistumme yhdessä, — kuiskasi Helvi liikutuksesta vapisevalla äänellä. — Meillä on niin paljo, niin paljo rukoilemista ja kiittämistä! En minä ole koskaan käsittänyt, että Jumala on niin suuri ja hyvä!
Hän veti ystävänsä mukanaan, ja Irja vaipui polvillensa ensi kerran elämässään. Käsivarsi hänen ympärillensä kiedottuna ja poski miltei painettuna hänen poskeansa vasten Helvi puhui Herralle täyden sydämensä syvyydestä.
Voimakkaan, armollisen Jumalan suojassa he lähtivät rinnakkain uutta elämänjaksoa kohden.
Toinen osa.