— Kyllä te sen teette, isä ja äiti kulta! — huudahti hän voitonvarmana, hypäten paikaltaan ja rientäen heitä syleilemään. — Minä tiedän, että te ette kiellä. Voi, se olisi minulle niin hauskaa, niin hauskaa! Minun tähteni, jos ei muuten — suostuttehan, eikö niin?

— No, no, maltappas nyt vähän mieltäsi, — sanoi tohtori. — Kannattaa tätä sentään tuumia, ennenkuin päättää.

* * * * *

Mutta Irjan mielen mukaiseksi päätös lopultakin tuli. Mitäpä he olisivat voineet rakkaaltansa kieltää? Tohtorin täytyi virkavapautensa päättymisen tähden lähteä Helsinkiin jo ennen perhettänsä, ja matkalla hän teki mutkan, käydäksensä itse esittämässä ehdotusta Saukkolassa. Suostumus seurasi vastuksetta. Setä, joka omalla tavallaan oli Helviin kiintynyt, heltyi kyllä ajatellessaan hänen kokonaan lähtevän pois, mutta estää hän ei tahtonut. Emäntä sitävastoin oli oikein tyytyväinen, ja serkkujen mieltä tietysti ei kysytty. He ottivat tiedon hyvin eri tavalla vastaan. Samuli ynähti jotakin, josta ei tietänyt, ilmaisiko se välinpitämätöntä myöntymistä vai mielihyvää, mutta Manne oli ikävissään eikä mitenkään olisi suonut Helvin menevän. Olihan siinä yhdenikäinen toveri, joka vähän enemmän perehdyttyään olisi saattanut paljonkin huvia tuottaa.

Entä Helvi itse? Niin, hän tuskin käsitti, mitä oli tapahtunut. Pimeintä yötä seurasi päivä niin äkkiä, että se huikaisi hänen silmiänsä. Hänen mieleensä muistui raamatunlauseita, joita hän oli äitinsä kanssa lukenut, ja sanomattomien tunteiden valtaamana hän kiitti Jumalaa, joka tekee ihmeitä.

"Herran viha viipyy silmänräpäyksen, mutta hänen armonsa koko elinajan.
Ehtoolla on itku ja aamulla ilo".

* * * * *

Elokuun viimeisen päivän aurinko kultasi lännen rantaa, kun Helvi Irjan kanssa ajoi asemalta Lindin perheen asunnolle. Irjalla oli äärettömän paljo puhumista, mutta Helvin sydän oli niin täynnä, että hän tuskin saattoi vastata. Uudestaan heräävien muistojen kaiho, suuri ilo ja kiitollisuus ja jonkinmoinen epämääräinen levottomuus risteilivät hänen mielessään. Kuta lähemmäksi päämäärää ehdittiin, sitä voimakkaammaksi kasvoi viimemainittu tunne; ja kun ajuri pysähtyi tutun kivitalon eteen ja palvelustyttö riensi alas ottamaan vastaan Helvin tavaroita, silloin hän tunsi varmaan itsensä yhtä araksi kuin kylän pienokaiset tullessaan Haapalehtoon juhannusaattona. Mutta se tunne myöskin katosi häneltä yhtä pian kuin heiltäkin. Tohtorinna syleili häntä niin sydämellisesti, tohtori puristi niin lämpimästi hänen kättänsä ja Ension silmistä säteili sellainen vilpitön ilo, että hänen täytyi heti huomata turhaan huolehtineensa. Täällä oli hyvä ja turvallinen olla. Rakkauden suuret siivet ulottuivat vierasta orpoakin varjoamaan.

Helvi oli muuttunut näiden kahden kuukauden kuluessa — siltä ainakin Lindiläisistä tuntui. Vai musta pukuko ehkä teki, että hän näytti kalpealta ja silmät olivat niin suuret ja syvät? Mutta surun merkkien ohessa onni loisti hänen olennostaan. Jumalan kiitos! Kaikki oli nyt hyvin.

Vasta kun oli sanottu hyvää yötä ja tytöt olivat vetäytyneet "punaiseen kamariin", jossa heidän nyt oli määrä yhdessä asua, murtivat Helvin tunteet kahleensa. Hän oli aina tätä huonetta ihaillut; oliko mahdollista, että rakas ystävä nyt itsensäkieltävästi jakoi sen hänen kanssansa? Tuonne oli asetettu hylly hänen kirjojansa ja pieniä kapineitansa varten. Irja avasi vaatesäiliön ovet ja näytti, että sinne oli hänellekin varattu tilaa. Pianiino oli viety ruokasaliin; punaiseen varjostimeen oli liitetty yksi osa lisää ja sen taakse sijoitettu yhtäläinen vuode kuin Irjan. — Se oli jo liian paljon. Helvi ei halunnut nähdä enempää, tunteet tulvehtivat rinnassa, ja syvän liikutuksen valtaamana hän syleili Irjaa.