— Helsingissä ei ole ketään, — toisti Sointu, kyynelten pyrkiessä silmiin.
— Me tarvitsemme enemmän Henkeä, — sanoi rovasti.
— Ja rakkautta, — lisäsi hänen vaimonsa.
— Oi äiti ja isä, emmekö nyt viimeiseksi rukoilisi juutalaisten puolesta? — pyysi Sointu. — Heiltähän me saimme kaiken sen, mikä on kalleinta meille. Jeesus oli heidän, ennenkuin me tiesimme hänestä mitään. Tahtoisin pyytää Jumalalta, että me nyt saisimme antaa jotakin takaisin.
— Rukoillaan, lapseni, — vastasi isä liikutettuna.
Ja pyhänä, kirkkaana jouluyönä kohosi harras rukous Israelin pelastuksesta hänen luokseen, joka lähetti Poikansa valkeudeksi pimeään yöhön.
VIII
SIONISTIT
Vanha Baaselin kaupunki, joka jo kaksi vuosituhatta oli rauhaisana katsellut kuvaansa Rheinin vierivässä virrassa, joka oli nähnyt asukaslukunsa ja laajuutensa vuosien mukana kasvavan, kaupan ja teollisuuden kukoistuvan, ihmisrakkauden herättämien laitosten, tieteen suojapaikkojen ja kauniitten taideluomien syntyvän piirissänsä, joka oli valtojen vaihteluja tuntenut, seisonut kerran tärkeän rauhanteon todistajana ja kerran pitänyt suurta kirkolliskokousta vieraanansa — tämä paljon ja monenmoista kokenut vanha kaupunki oli viime vuosina saanut hämmästykseksensä havaita, että vielä on uutuuksia auringon alla ja yhä riittää pitkän elämän varrella katselemista ja ihmettelemistä. Jo neljännen kerran verrattain lyhyen ajan kuluessa se näki omituisen, vilkkaan väentulvan leviävän yli katujensa ja siltojensa. Siinä oli miehiä ja naisia, nuoria ja vanhoja, eurooppalaisesti ja itämaisesti puettuja, sekä onnellisten että kärsineitten näköisiä muotoja, sekä epäluuloisia ja arkoja että voitonvarmoja, innosta säihkyviä katseita. Mutta jotakin heillä kaikilla oli yhteistä: kasvonpiirteet, jotka eivät häviä milloinkaan sukupolven seuratessa sukupolvea, leima, jota kantaa yksi ainoa kansa koko maailmassa — Israel, ikuinen kansa.
Valtavana tuntui jälleen sen sydämen sykintä, jota muut kansat olivat kauvan pitäneet kohmettuneena ja voimattomana kuin puolikuolleelle kuuluvaa — jopa tunteettomanakin, sillä siihen oli kyllä lupa pistää, sitä haavoittaa ja loukata mielin määrin. Se oli vastannut vain huokauksilla, jotka hukkuivat maailman meluun. Vaan nyt oli toinen aika tullut. "Kuolleet luut" jo todellakin liikkuivat. Veri kierteli kuumana, sydän eli — vaikka tosin ainoastaan luonnollista, kansallista elämää. Vielä puuttui henki ylhäältä. Mutta virkeän elämän alhaisempikin muoto on verrattomasti arvokkaampi kuin uni ja kuolema, sillä siinä piilee korkeamman elämän edellytys.