Eskon kodissa, hiljaisessa pappilassa kaukana salomaalla, istui myöskin perhe vieraineen koossa joulupuun ympärillä, palvelijat ja muutamia yksinäisiä köyhiä yhdessä isäntäväen kanssa. Tuttu virsi soi hartaista sydämistä:
"Ah Herrani mun Jeesuksen', tee asunnokses sydämen'!"
— Niin sopusointuinen, siunattu ilta, josta Jumalalle kiitos, — sanoi vanha rovasti, puristaen puolisonsa kättä, siinä kun he vieretysten istuivat.
— Eskon tyhjä paikka vaan on tuottanut äidin sydämeenkin tyhjyyttä, — vastasi tämä hiljaa huoaten.
— Niin, niin, se on maailman meno, — virkkoi isä, hänkin huoahtaen. — Mutta me saamme iloita siitä, että poikamme on ahkera ja tunnollinen. Jumala olkoon hänen kanssansa! —
Ilta oli jo kulunut loppuun. Kaikki sanoivat hyvää yötä toisillensa, herätäkseen virkeinä joulukirkkoon. Mutta muun väen mentyä Sointu vielä hetkeksi pidätti vanhempansa.
— Minä olen pitkin iltaa muistellut juutalaista ystävääni — tiedättehän, Mirjamia, josta olen kertonut. Olen rukoillut, että hän ymmärtäisi edes jotakin Jeesuksen syntymän merkityksestä…
— Jumala on kyllä kuullut rukouksesi, rakas lapsi, — sanoi äiti.
— Ja sitte olen ajatellut erästä asiaa. Minä olen vaan Sointu — mutta jos olisin Esko, en lukisi maisteriksi. Niitähän on niin monta! Enkä luule, että Helsingissä on yhtään ainoata, joka uhraa koko elämänsä, opettaakseen juutalaisille, mitä Jeesus on käskenyt. Ne raukat eivät tunne häntä. Jos tuntisivat, eivät he häntä vihaisi.
— Ei se työ ole niin yksinkertaista ja helposti menestyvää kuin arvelet, — sanoi rovasti miettiväisenä. — Kerran he huusivat, että Jeesuksen veri tulisi heidän ja heidän lastensa päälle, ja paatumuksen tuomio painaa nyt raskaana tätä kansaa. Mutta totta kyllä on, että kivinen pelto on jätetty hyvin harvojen työntekijäin haltuun.