"Tapion talot on hongista ja kammiot kalevanpuista. Ja jos metsän tyttöä rakastat, niin ethän sä huoli muista?"
Nyt punastui Esko vuorostaan. Vaan kun hän katsoi ylös, oli tyttö lehahtanut pois. Näkyi ainoastaan vilahdukselta liehuvat suortuvat ja kuului naurun helähdys, Tuulikin kadotessa kuusen ohi toisten parveen.
Jos he olisivat olleet kahden huoneessa, olisi Esko varmaankin rientänyt hänen jälkeensä, sulkenut hänet syliinsä tunteiden kuohussa ja vakuuttanut: — En, en, Tuulikki — muista en huoli kuin sinusta vain! — Mutta nyt hänen täytyi jäädä paikalleen, sydämen rajusti sykkiessä.
Kirja oli yhä avoimena hänen polvillaan, mutta lehti oli kääntynyt. Eskon silmä sattui siihen, ja hän luki, samalla kuin hänen kasvonsa joka riviltä totistuivat:
"Minä katselen kahta lehteä ja kahta kielon kukkaa, minä muistelen mustia silmiä ja muistelen mustaa tukkaa.
Miss' on hän nyt, mitä miettiikään —"
Hän ei voinut lukea pitemmälle. Tuskassa hän löi kirjan kiinni, äänettä valittaen:
— Voi, voi minua kurjaa!
* * * * *
Neljäs taulu.