Ruuben oli vaiti.
— Minä menen Helsinkiin ja naitan hänet Junkerille. Eihän ole tapana, että nuorempi sisar naidaan ennen vanhempaa, mutta kyllä he mukautuvat. Tuskin he ovat muutenkaan panneet minua tässä kysymykseen, kun kerran olen kihloissa ja sitäpaitsi oikeastaan kuulun toiseen kotiin.
— Jos hänellä olisikin enemmän tarmoa kuin luulet? Entäpä jos hän ei huolisi tuosta Junkerista?
— Silloin minä… silloin… Ei, ei, hänen täytyy. Minä vaadin! En voi sallia sellaista häpeää! Mistä minä tiedän, mitä on tapahtunut? Kristitty ylioppilas! Mirjam oppineen miehen vaimoksi! Minä sanon sinulle, hän on houkutellut kauniin tytön pauloihinsa, mutta ei nai häntä. Ja jos hän nai, joudumme tuhasta tuleen. Minun sisareni kansansa hylkynä, kristittynä! Hulluksi minä tulisin, jos sellaista tapahtuisi — toista tai toista. Ei, ei — minä riennän estämään! Ja jos hän uskaltaa vastustaa, silloin varokoon! Minä kuritan häntä, lyön häntä, kunnes hän taipuu… Se on oikeuteni! Se on velvollisuuteni! "Sinun kätesi pitää ensimmäisenä hänen päällänsä oleman"…
Ruuben ei vastannut mitään, antoi vaan Haijelen purkaa koko kiihkonsa, kunnes hän lopuksi hervahtui nojatuoliin, jaksamatta sen enempää. Silloin Ruuben siirsi oman tuolinsa hänen viereensä ja alkoi puhua hellästi ja tyynnyttävästi:
— Minä näen sen, Haijele, sinun täytyy saada lähteä. Mutta niinkuin jo sanoit, eihän tämä päivistä riipu, varsinkaan koska tuo ylioppilas ei nyt ole Helsingissä. Ainahan sinä olet asettanut kansaasi koskevat kysymykset etusijaan. Kyllä me viivymme täällä kongressin loppuun asti, eikö niin?
Haijele taisteli. Sitte hän vastasi:
— Kiitos, että muistutit minua.
— Ja nyt, rakkaani, saanko muistuttaa sinulle vielä muutakin?
— Tee se, — kuiskasi Haijele.