Päivälliskello soi.
— Hyvä on, — kuiskasi Haijele. — Pääsemme noista vieraista ihmisistä. Kuinka hitaasti he taittavat kokoon lehtensä! Vihdoinkin. En varmaankaan olisi kestänyt kauvempaa.
Huone tyhjeni, he jäivät kahdenkesken.
Silloin hän tarttui Ruubenin käteen kuin kuumeessa; puna palasi poskille, kohosi otsaan saakka; silmät iskivät uhkaavaa tulta.
— Se tauti ei tapa niin nopeaan, sillä se on henkinen eikä ruumiillinen. Minulta hän on kuolemaisillaan, ja kansaltamme. Hän rakastaa kristittyä miestä ja on valmis rupeamaan hänen vaimoksensa!
Ruuben ei voinut olla hymyilemättä tälle odottamattomalle asian käänteelle. Mutta silloin Haijele vihastui.
— Voitko sinä nauraa? Tiedä siis, että hän on minut häpeällisesti pettänyt. Jo Helsingissä ollessani hän oli uppiniskainen ja juoksenteli ulkona vastoin kieltoani. Kun häntä tutkin, sanoi hän olleensa yhdessä erään nuoren kristityn tytön kanssa, joka oli hänen laulutoverinsa. Minä häntä uskoin, luulinpa voineeni häneen vaikuttaakin, sillä pari viimeistä viikkoa hän oli muka niin nöyrä ja kiltti. Se käärme, se teeskentelijä! Äiti on löytänyt häneltä kihlasormuksen ja erään ylioppilaan kirjoittaman rakkauskirjeen, jossa puhutaan ihanista illoista, joita he ovat yhdessä viettäneet. Siinä se oli! Ylioppilas matkusti pois, ja silloin Mirjamilla tietysti ei enää ollut halua ulos; kirjevaihto tuli kuhertelun sijaan — ja nyt oli helppo tekeytyä tottelevaiseksi. Äidin viimeinen löytö on Uusi Testamentti. Me voimme sitä lukea, vaan ei Mirjam. Minun täytyy lähteä, heti, heti…
— Mitä aiot tähän tehdä? Ovathan nämä ikäviä asioita, mutta en minä kuitenkaan ymmärrä… Eikö olisi viisainta, Haijele, että malttaisit mielesi, jäisit tänne ja kirjoittaisit vain kirjeen, jossa ilmaisisit ajatuksesi?
— Sepä nyt olisi! Huoliiko Mirjam minun "ajatuksestani" nyt enempää kuin muutama viikko takaperin? Pakottaa häntä täytyy, tavalla millä tahansa. Vielä on asia onneksi salassa. Äiti kirjoittaa, että eräs nuorukainen, Naftali Junker, on ilmoittautunut Mirjamin kosijaksi. Eihän tuo niin miellyttävä otus ole, mutta —
Haijelen piti naurahtaa kesken suuttumustansa, vaikka hän äsken oli Ruubenin hymystä kiivastunut. Hän muisti pyöreän, kiiltävän naaman ja rasvatut viikset. Sehän oli sama kauppapalvelija, joka oli ensin kurottanut hiukan korkeammalle ja pyrkinyt hänen kosijaksensa. No niin, se tietysti oli tyhmyyttä pojalta ja oikein hävytöntä itserakkautta muijan puolelta, joka asiaa toimitti. Hän, Haijele, sellaisen vaimoksi! Vaan Mirjamin ei tällä kertaa ollut vara valita.