— Miksi äiti nyt tämän meni vuokraamaan? — kysyi Mirjam nyrpeillänsä, siinä seisoessaan ovella hihat ylös käärittyinä, sanko ja riepu käsissään. Kyllä hän äsken oli utelias näkemään "tattarin" asuntoa, mutta ei tuntunutkaan yhtä hauskalta käydä kaikkeen tuohon likaan käsiksi.
— Älä siinä turhia kysele, vaan ryhdy työhön, — sanoi Rebekka äreästi. — Ethän sitte nurkissa juokse ja kirjoita kirjeitä herroille.
Tyttö punastui ja meni. Oi kuinka paljon hän oli näinä viikkoina saanut kuulla! Vuoroin oli äiti torunut, vuoroin itkenyt. Olisi sen vielä voinut kestää, jos ei olisi tahdottu häntä toisen vaimoksi — ja jos olisi saanut Eskolta ainoankaan rohkaisevan sanan, yhdenkään hellän rivin. Vaan ei mitään kuulunut. Itse hän oli monta kertaa kynään tarttunut, mutta taas pannut sen pois ja jäänyt odottamaan. Ehkä Esko ei pitänyt siitä, että hän kirjoitti. Sanoihan hän jo mennessään, että se luultavasti kävisi vaikeaksi. Eikä Mirjam tahtonut Eskolle ikävyyksiä toimittaa. Ei, mieluummin hän kärsi vaikka mitä ja kesti lujana tämän vähäisen ajan. Täytyihän Eskon jo pian palata. Soinnulta oli saapunut kirjekortti, jossa hän kertoi tulevansa tammikuun puolivälissä. Nyt oli se aika; ehkä Sointu jo oli saapunutkin. Silloin ei kaiketi Eskokaan enää kauvan viipynyt poissa. Ainakin Mirjam toivoi saavansa tietoja hänestä Soinnun kautta.
Hän hankasi ja hieroi lattiaa, ja ajatukset lensivät edelleen.
Mikä onni, että Haijele ennätti pois, ennenkuin salaisuus tuli ilmi! Eikä äidin vieläkään olisi tarvinnut mitään tietää, ellei hän itse, Mirjam, olisi ollut huolimaton. Äiti oli poissa silloin, ja hän istui aarteitansa katselemassa. Puodin ovi kuului käyvän, hän heitti kiireesti kirjeen ja sormuksen lukitsemattomaan kirstuun ja riensi myymäpöydän ääreen. Saattoiko hän arvata, että äiti kääntyisi tieltä takaisin paksumpaa huivia hakemaan? Ennenkuin Mirjam ehti paikalle, oli äiti jo siepannut hänen kalleutensa, eikä antanut pois, vaikka hän itki ja rukoili ja koetti väkisinkin ne riistää, aivan hurjana tuskasta ja kauhusta…
Sitte hänellä ei enää ollut muuta kuin Uusi Testamentti ja Soinnun joulukortti.
Hän oli ruvennut ahkerammin lukemaan tuota kirjaa, aina kun hän vain oli yksin. Ei hän sitä paljon ymmärtänyt, mutta se oli niin suloista sentään. Silloin hän mielestään oli ikäänkuin lähempänä Eskoa ja Sointua. Eikä siinä mitään rumaa ja pahaa sanottu, niinkuin hän oli luullut, vaan ihmeellisiä, kauniita asioita.
Kerran sitte äiti tapasi hänet lukemasta ja otti pois hänen viimeisenkin ilonsa. Siinä samassa meni Soinnun korttikin, joka oli ollut kirjanmerkkinä.
Eikä vieläkään ollut mitta täysi. Kaiken kukkuraksi rouva Junker tuli kosimaan häntä pojallensa.
Oikeastaan se olisi voinut olla hauskaa… Eeva Peritz kyllä olisi avosylin ottanut Naftalin, ja moni muu tyttö samoin. Mirjam olisi voinut kehua heille, että semmoinen poika häntä pyysi, eikä hän huolinut. Mutta pahin seikka tässä oli, että äiti tahtoi häntä huolimaan. Ja kun hän sitä ajatteli, inhotti häntä Naftali ja rouva Junker ja kaikki muut paitsi hänen oma Eskonsa.