— Nyt minä tiedän, äiti, — huusi hän puotiin, — mitä ne ovat siellä seinän takana kolanneet. Melidulla Hami, se tattari, on ajettu ulos tavaroineen, koska hän ei ole maksanut vuokraa.
Rebekka kuunteli hörössä korvin.
— Eivätkös ne ole julmia, — jatkoi Mirjam. — Tuommoinen ilma — ja minne hän nyt menee? Kuului olleen vielä kipeäkin.
— No kun ei maksanut, niin oikeinhan se oli, — arveli Rebekka.
— Kukahan siihen nyt tulee asumaan?
Rebekan päähän pisti eräs tuuma. Huone oli hänen puotinsa kanssa seinitysten, ja ovikin oli välillä, vaikka se oli pidetty suljettuna. Entäpä jos hän kuukaudeksi vuokraisi tuon huoneen? Saattoihan Haijele tulla minä hetkenä tahansa, ja hän kyllä mielellänsä maksaisi vuokrarahat, jos saisi oman kamarin. Viime kerralla olikin oikein vaikea asua semmoisessa ahtaudessa. Parahiksi ajoivat pois sen Melidullan.
— Tule tänne puotiin istumaan, niin minä käväisen kurkistamassa, miltä tattarin huone näyttää, — sanoi hän Mirjamille.
— Ai, minäkin tahtoisin nähdä…
— Ole vaiti, jää nyt sinne vaan, — huusi Rebekka jo mennessään.
Pari tuntia myöhemmin jyryytettiin auki puodin ja Melidullan kamarin välistä ovea. Innokkaan tinkimisen jälkeen Rebekka lopuksi oli vuokrannut huoneen, vaikka se olikin kovin pieni ja mitä kurjimmassa kunnossa. Kaiken rappeutumisen lisäksi oli siellä pölyä ja likaakin ihan paksulta. Ei siitä taitanut syntyä kunnon kalua. Mutta voihan ainakin Mirjam siinä maata, niin tuli parempi tila heidän omaan huoneeseensa.