— Ei, ei! — huusi Mirjam, tarrautuen epätoivoisena kiinni rouva Junkerin nuttuun, kun hän yritti lähteä. — Minä rukoilen teitä, älkää lähettäkö häntä! En tahdo — voi, minä en tahdo!
Mutta silloin kuohahti Jemina Junkerinkin veri. Se oli toki liikaa, niin, todellakin ihan kuulumatonta itsepäisyyttä ja röyhkeyttä, että tuo tytöntynkä kehtasi halveksia Naftalin tarjousta.
— Vai semmoinen vesako tämä onkin? — virkkoi hän vihaisesti. — Luulin löytäväni nöyrän tytön, ja nyt se käyttäytyykin kuin vikuri hevonen. Piiskaa tarvitsisi!
— Ja saakin, jos ei tottele, — vakuutti Rebekka.
Tyttö peräytyi askeleen.
— Te ette koske minuun, ette…
— Jos en minä, niin Haijele!
— Haijele?
Mirjam katsoi säikähtyneenä äitiinsä. Mitä tämä merkitsi?
Juuri samassa issikka ajoi puodin eteen. Rebekka juoksi ikkunaan ja huudahti: