— Tuossa hän on!
Mirjamin silmissä maailma mustui. Vapisten hän vetäytyi huoneen viimeiseen nurkkaan, tavoitellen seinää kädellänsä. Laupias Jumala, mitä tästä oli tuleva?
— Älkää kertoko Haijelelle! Armahtakaa minua! — yritti hän huutaa, mutta ei saanut ääntänsä kuuluviin.
— Iltapäivällä siis, — kuiskasi Rebekka, puristaen Jeminan kättä.
Toinen iski silmäänsä ja meni.
— Boruch Haschêm, — huokasi Rebekka, syleillessään Haijelea tervetuliaisiksi. — Kyllä oli hyvä, että tulit. En minä tiedä, mihin olisin joutunut sen tytön kanssa. Mutta kuule, älä nyt sentään ole sille vallan kova. Jemina Junkerkin käski piiskaa antamaan, ja oikein se onkin, mutta kas, Mirjam on semmoinen hento raukka…
Kuinka Haijele häpesi! Tuo puhe kuului niin raa'alta, että oikein sydäntä karmi — ja hän itse oli siihen sentään aihetta antanut. Mikä raivotar hän olikaan ollut, kun äiti, joka oli hänet avuksensa kutsunut, peläten anoi sääliä hänen lähestyessään!
Toinenkin ajatus lensi siinä silmänräpäyksessä läpi hänen aivojensa. Tuommoiseltakohan hänen kiivas puheensa Baaselissa oli Ruubenin korviin soinut?
Tuomarimielellä Haijele oli astunut alas issikan reestä. Sisälle hän tuli ikäänkuin se, joka itse oli tavattu pahanteosta.
Riisuessansa päällysvaatteita ja olkahihnasta riippuvaa pientä matkalaukkua hän kertoi, että Ruubenkin oli mukana, vaikka oli asemalta suoraan ajanut sisarensa luo.
— Niin, niin, sinähän olet nyt kihloissa. Näytäppä sormuksesi! Ai kuinka kaunis! Ja Ruuben on oikein tohtori. Koska te häitä pidätte?