Tyttöjen syödessä äiti tuon tuostakin vilkui heihin levottomana. Eiväthän he vaan olleet naapurissa kuulleet mitään isän aiotusta pakoretkestä? Lakkaamatta täytyi elää vapistuksessa näinä pelottavina aikoina. Niin pian kuin isä oli vetäytynyt vähän edemmäksi, kääntyi Rebekka kohta heidän puoleensa ja virkkoi hiljaisella äänellä: — Mitä te Rainilla teitte?
— Me leikimme nukilla, — vastasi Mirjam.
— Ruuben ja minä puhuimme siitä, että tahtoisimme pois tästä maasta, — lisäsi Haijele.
Äiti katsoi häneen säikähtyneenä, ja isä teroitti kuuloansa.
— Mitä ihmettä sinä tuumaat, tyttö?
— Minä haluan kunniaa! — vastasi Haijele totisesti.
— Ole vaiti, — sanoi äiti. Mutta isä purskahti nauramaan. Kuinka hullunkurista, niin, kuinka katkeran hullunkurista! Tyttölapsi, vekselinväärentäjän ja petkuttajan tytär, köyhyyteen ja pilkkaan tuomittu Gojimin keskellä — hän uneksi kunniasta! — Ja Israelista tuntui siinä nauraessaan ikäänkuin puukko olisi viiltänyt hänen sydäntänsä.
Haijele oli syvästi loukkaantunut, mutta ei uskaltanut mitään sanoa. Hän kääntyi pois ja meni keittiöön, jossa hänen ja Mirjamin vuoteet olivat. Silloin isä odottamatta huusi hänet takaisin.
— Kuuleppas, Haijele, — virkkoi hän tavallista lempeämmin, tarttuen tytön molempiin käsiin, — tulisitko hyvin iloiseksi, jos saisit matkustaa pois Suomesta?
Nyreys ja harmi katosi kuin pyyhkäistynä tytön kasvoilta, ja silmät säteilivät tähtinä.