Kotiportilla piti varovaisesti kurkistaa säleitten välistä, ennenkuin uskalsi astua pihaan. Hyvä oli, ei näkynyt poikia. Mutta oi, kuinka selvään taas kuului se kaunis soitto, ja nyt vielä laulettiinkin! Hiljaa he hiipivät ääntä kohti ja pysähtyivät vaahteran varjoon. Siinä oli heidän edessään näky, yhtä suloinen kuin ne sävelet, jotka heitä olivat luoksensa houkutelleet.
Pieni kulma taulusta olisi sentään ensin ollut syrjäytettävä, nimittäin vanha neiti Itkonen, joka myssy päässä ja Misse sylissä istui porraspenkillä. Mutta oikeastaan ei hänkään kokonaisuutta häirinnyt, sillä keskiryhmä saattoi katsojan unohtamaan kaiken muun.
Ruskeatukkainen soma Tuulikki istui hiukan ylempänä portailla ja hänen polveensa nojautui pieni kultakutri, silmissä uneksiva katse. Sointu oli puettu vaaleaan kesäpukuun, joka vienossa hämärässä hohti lumivalkoiselta, ja kun hän kitaraa liikutti, välkähtivät kielet taivaalla hehkuvan ruskon heijastimina. Hän lauloi ja säesti:
"Karitsana Jeesuksen lakkaamatta riemuitsen. Rakas Paimeneni hellä mua kaitsee hyvyydellä, tuntee mun ja varjelee, nimeltäni mainitsee.
Onnellinen karitsa, eikö syytä riemuita? Täällä aika ihanainen, siellä koti taivahainen, Paimeneni, luonasi: Aamen, suur' on onneni!"
Juutalaistytöt katsoivat toisiinsa, Haijele tarttui Mirjamin käteen, ja he hiipivät hiljaa pois. Mutta mitä heidän mielessänsä liikkui, sitä he eivät itsekään ymmärtäneet.
Ilta-ateria oli pöydällä, kun he tulivat sisälle.
— Menkää syömään, — sanoi Israel. — Minä paastoan tänä iltana.
— Ei minullekaan ruoka maita, — virkkoi Rebekka.
Lapset näyttivät kummastuneilta, mutta asettuivat sanaakaan puhumatta pöydän ääreen. Haijele vaan liikutti huuliansa. Hän lausui äänettä sanoja, joita hän oli kuullut isän rukouksessa käyttävän ennen ruoalle rupeamista.