— Sinne et voi koskaan päästä.
Tyttö huokasi syvään.
— Tiedätkö, kun me koulussa luimme Salomon temppelistä, joka oli tehty seetripuusta ja kalliista kivistä, niin minä olisin tahtonut siivet, että olisin voinut lentää sitä katsomaan.
— Mutta sehän hävitettiin jo Zidechian aikana.
Haijele oli häpeillään. Sitä hän ei ensinkään ollut ajatellut.
— Ja se toinenkin temppeli on jo aikoja sitte hävitetty.
Muhamettilainen moskea siellä on nyt, eikä mitään muuta.
Hetkisen oli Haijele neuvottoman näköinen, mutta sitte uusi ajatus salamana iski hänen mieleensä, ja hän kohotti katseensa, josta innon tuli säihkyi:
— Meidän täytyy taas kukistaa se moskea — kaikkien juutalaisten koko maailmassa! Onpa ihme, ellemme voita noita turkkilaisia. Ja sitte me rakennamme temppelin kullasta ja hopeasta, niin kauniin, että sitä ihmetellään maan äärestä toiseen!
— Kylläpä sinä olet rohkea tuumissasi, — arveli Ruuben hymyillen. Hän ihaili tulista ystäväänsä, mutta kuunteli hänen mielikuvituksiansa kuin lastensatua. Ei, toista oli asettua Saksaan ja tulla hienoksi lääkäriksi. Se oli päämäärä, johon kannatti pyrkiä, ja sillä oli vielä sekin etu, ettei ollut mahdotonta sitä saavuttaa.
Vaan aika riensi, ja hauskimmankin keskustelun täytyi päättyä. Tänäänhän oli sitäpaitsi suuren juhlan, uudenvuodenpäivän valmistusilta. Kellon lyödessä seitsemän Rainin perhe alkoi hankkiutua synagoogaan. Haijele huusi Mirjamia, heitettiin hyvästit, ja tytöt juoksivat käsikkäin ulos kadulle.