— Voimme olla, — vastasi Ruuben välinpitämättömän näköisenä.
— Ruuben, minä en tulekaan sinun kanssasi Leipzigiin! — huusi Haijele kiihkosta vapisten.
— Vaan jäät tänne kristittyjen tukistettavaksi!
Tyttö purskahti itkemään. Nyt Ruuben vuorostaan joutui ihan hämmästyksiinsä. Tämä oli niin uutta, sillä hän ei muistanut koskaan nähneensä Haijelen itkevän.
— Haijele rakas, sinä et saa itkeä, — hän lohdutteli hätääntyneenä. — En enää koskaan nimitä sinua Haidiksi. Ja minä tappelen niiden poikien kanssa, jotka tekevät sinulle pahaa!
Pieni kiitollinen säde välähti tummasta silmästä, mutta kyyneleet eivät kuivuneet.
— Sinä et tahtoisi olla juutalainen, — hän nyyhkytti.
— Mutta minä nyt kumminkin olen, ja sinä myös. Pääasia on, että me molemmat olemme samaa kansaa. Enhän minä muuten voisi naida sinua.
Haijele nauroi kyynelten lomasta, he löivät kättä ja olivat ystäviä jälleen. Olipa ikäänkuin tuo pikku kiista olisi vienyt heidät vielä lähemmäksi toisiansa, sillä vähän ajan perästä Haijele jo täyttä vauhtia kertoi Ruubenille sydämensä syvintä salaisuutta, jota hän tähän asti ei ollut kenellekään uskonut.
— En minä välitä Helsingistä enkä Leipzigistä, mutta minä sanon sinulle, mihin minä toivoisin: Jerusalemiin!