— Etkö sinä enää tahdokaan lääkäriksi?
— Lääkäriksi kyllä, mutta yhtä mainioksi mieheksi kuin Mooses eno. En voi sietää sitä, että minua halveksitaan! Minä tahdon näyttää, enkö kykene nousemaan noiden toisten rinnalle ja ylemmäksikin. Jos sinä ymmärtäisit, miltä tuntuu, kun aina painetaan alas, vaikka mieli tekisi ylöspäin ja eteenpäin!
— Kyllä minä ymmärrän! — huudahti Haijele. Sitte hän lisäsi miettiväisenä: — Minullakin on setä siellä Leipzigissä, mutta ei hän koskaan ole kutsunut minua luoksensa.
— Se on vahinko, sillä tässä maassa ei pitkälle pääse. Vaikka eihän se sinulle niin tärkeätä olekaan, kun olet tyttö. Toista on minun. Saksanmaalaiseksi minä rupean. Siellä juutalaistenkin on hyvä olla, niin on isä kertonut. Ja sitte minä kerran noudan sinutkin sinne, Haidi; älä pelkää, en minä jätä sinua ainiaaksi.
Tytön silmät loistivat riemusta. Yksi ainoa pieni oas kuitenkin pisti.
— Älä sano minua Haidiksi, — hän pyysi hiljaa.
— Minusta se on kauniimpi nimi kuin Haijele.
— Mutta se ei ole oikein juutalainen. Koulussa sanoivat "Haidi", mutta sitte minä kielsin. Minä tahdon olla Haijele enkä mitään muuta.
— Aina sinä olet itsepäinen, — nauroi Ruuben. — Minä taas soisin paljon mieluummin, että nimeni olisi Ruudolf tai Ruprecht. Ei minusta ole niin erittäin hauskaa olla juutalainen.
— Me olemme valittua kansaa! — huudahti tyttö nousten seisomaan.